Lilan blogia lukiessa aloin taas miettiä elämäni puita. Jos olisit puu, mikä puu olisit? No minähän olisin tietenkin haapa.

Mutta sitten tuli mieleen, että druideillahan oli se vanha puuhoroskooppinsa joka nojaa ikivanhoihin perinteisiin, enkä ole ikinä tullut etsineeksi että mikä puu minä heidän horoskooppinsa mukaan olisin. Minulle selvisi nyt, että kelttiläisen horoskoopin mukaan olen paju ja sehän oikeastaan sopii aika hyvinkin, koska sekä haapa, että pajut ovat puita, jota perinteinen tehometsätalous ei arvosta. Itsekin olen saanut tehdä tuttavuutta pajujen kanssa, koska mökkitiemme on jatkuvasti peittymässä pajukasvustoon. Juuri keväällä ahkeroin pari viikonloppua oksasaksien kanssa ja viime viikonloppuna huomasin, että jokainen katkaistu paju on kesän aikana kasvattanut kymmenkunta uutta versoa. Paju on varsinainen puiden lohikäärme. Mutta druideilla oli sentään suloisempi käsitys pajusta.

Paju (1.3.-10.3 ja 3.9-12.9)
Viehättävässä ja tunteellisessa pajussa on jotain salaperäistä. Hänen mielensä on täynnä tiedostamattomia toiveita. Paju rakastaa auringon lämpöä ja oleskelee mielellään veden äärellä. Hän reagoi herkästi kaikilla aisteillaan ja osaa nauttia hetkestä. Hän on toimelias, mutta ei komenteleva. Pajussa on ripaus runoilijaa. Kumppanina hän on melko vaikea, sillä hän sopeutuu hitaasti eikä pidä kompromisseista. Avuttomuus on osittain taktiikkaa, hän osaa esittää heikkoa niin huvikseen kuin hyödykseen. Yleensä hän pystyy suojaamaan elämänsä hyvin. Romanttinen paju ei arvosta arkea vaan nautintoja, joihin hän suhtautuu runollisesti. Hänen ajattelutapansa auttaa häntä arvaamaan muiden tunteita ja ajatuksia, ja siksi hän on usein hyvä psykologi. Pajun elämä voisi virrata rauhallisesti, ellei hän etsisi sydänsuruja.
(Kuuluisia pajuja: Elisabeth I, Maurice Chevalier ja Karita Mattila.)

Niinpä, elämä voisi virrata rauhallisesti ellei aina etsisi sydänsuruja. Mutta sitten toisaalta, on sydänsuruissa puolensakin. Silloin ainakin tietää että on sydän.

Mutta pari sanaa vielä haavasta, joka kuitenkin on sydämeni puu enemmän kuin paju. Haapaa pidetään huonona talouspuuna, mutta tunnelmatekijänä se on vailla vertaa. Niin tyyntä ilmaa ei olekaan, ettei haapa hiukan havisisi. Se johtuu lehden erikoisesta rakenteesta. Olen viettänyt lapsuuden kesät rannalla, jossa kasvaa haapoja, eikä mitä tahansa haapoja vaan merkillisiä riippuhaapoja joiden rennot pitkät oksat kaareutuvat alas veteen niin että niiden alle muodostuu vihreä, välkehtivä tunneli, jonka alla soudellessa voi kuvitella olevansa seikkailulla viidakossa. Kun haapa vanhenee, se miltei säännönmukaisesti muuttuu sisältä ontoksi ja tarjoaa loistavat olosuhteet kaikille kolopesijöille. Siksi sain tänä kesänäkin kuunnella mökkiverannalla jos jonkinlaista sirkutusta. Ja kyläilemässä ollut linnunlaulun erikoisasiantuntijakin hämmästeli mökkirantamme lajirunsautta.

Joskus haapa voi säilyä sisältä ehjänä vielä vanhanakin. Tällainen täysin ehjä haapahalko osui silmiin lähes parikymmentä vuotta sitten kun kun tilasin haapahalkoja leivinuunin lämmittämistä varten. Siinä puuhassa nimittäin haapa peittoaa mennen tullen muut puulajit koska haapa tuottaa miellyttävän tasaisen lämmön joka ei polta leipiä. Nyt jo edesmennyt appeni veisti kyseisestä halosta minulle hienon leipälapion, joka muistuttaa minua niistä  vuosista jolloin olin ostoleipäboikotissa ja leivoin kaiken leivän itse. Nyt on mennyt monta kuukautta siitä kun olen leiponut edes sämpylöitä. Haaveilen kyllä jatkuvasti siitä, että alan taas leipoa. Mutta jotenkin leipominen tuntuu edellyttävän suurempaa piiriä kuin pelkästään kahden henkilön ruokatalous. Leipominen on minulle sosiaalista toimintaa, kurottautumista muita kohti, jakamista. Nyt kun ajattelen, minä varmaan aloin luopua leipomisesta suurin piirtein samoihin aikoihin kun ryhdyin kirjoittamaan kirjoja. Ja nyt kun minulla on tämä blogi, on vielä vähemmän syitä ja aikaa leipoa.

Mutta blogi ei kyllä tuoksu yhtä hyvältä kuin itse tehty ruisleipä.