Eläinten kuolemat saivat minut taas muistelemaan menetyksiäni. Tähän ikään mennessä minulla on ollut kolme suurta menetystä. Olen menettänyt isän, koiran ja kissan. Kaikkia heitä olen surrut syvästi, mutta jokaista eri tavalla. En haluaisi pistää suruja suuruusjärjestykseen, mutta silti minusta tuntuu, ettei minulla ole ollut niin mustaa päivää kuin se jolloin päätimme, että koiran on aika päästä pois. Silloin kun kaksitoista vuotta aikaisemmin olin käynyt hakemassa suuren limpun kokoisen mustan pennun kasvattajalta, en ajatellut luopumisen hetkeä. Tiesin tietysti, että joskus sekin päivä tulisi, mutta jotenkin sitä ei tajunnut. Niin kuin sitä ei tajunnut omaakaan kuolevaisuuttaan. Älyllisesti kyllä, mutta ei tunteen, kokemuksen tasolla.

Isän kuolema oli merkittävä, koska oma aikaperspektiivi muuttui hetkessä. Siihen asti olin jotenkin kuvitellut, että minulla on aikaa ikuisesti. Kaikki elävät ikuisesti, isä, minä, kaikki minulle tärkeät ihmiset. Toki minä tiesin ettei se ole niin, mutta kun vanhemmat ovat elossa, he tuntuvat muodostavan jonkinlaisen puskurivyöhykkeen minun ja kuoleman tyhjyyden väliin. Kun isä kuoli, tajusin yhtäkkiä, että minulla on käytettävissä rajallinen määrä vuosia. Lukumäärää en tiedä, mutta sen tiedän että määrä on rajallinen. Jos haluan tehdä jotain, se pitää tehdä nyt. Haudan takaa se ei onnistu.

Elämästä sanotaan, että se on ihme. Mutta kyllä kuolemakin on ihme. Miten jokin, joka on elävä, voi äkkiä lakata elämästä. Ja miten se on niin peruuttamatonta. Eläinlääkäri työnsi ruiskun koirani sydämeen ja lopetti sydämen värähtelyt. Mutta hänellä ei ollut ruiskua, jolla hän olisi voinut perua tekonsa ja virvoittaa karvaturrin takaisin elävien kirjoihin. Edes hetkeksi. Edes sellaiseksi pieneksi hetkeksi, että olisin vielä kerran saanut nähdä millainen se on elävänä. Millainen se on kun se hengittää, kun sen sydän lyö, kun sen silmissä on tajuinen katse. Olisin voinut maksaa aika paljon sellaisesta pienestä hetkestä, mutta se ei käynyt päinsä. Mennyt mikä mennyt.

Elävä on hyvin eri asia kuin kuollut, sen olen oppinut. Olen alkanut epäillä, että meillä on sielu, siis ihmisillä ja eläimillä. En tiedä millainen, enkä tiedä kuinka sille käy, mutta ilman sielua en voi ollenkaan ymmärtää eroa elävän ja kuolleen välillä. Sen eron totaalisuutta.

Toinen asia minkä olen oppinut, liittyy suruun. Että suru muuttaa meitä, se ei pelkästään tee kipeää, vaan se saattaa myös kirkastaa elämää. Mutta en tarjoa tätä näkemystä ihmisille jotka ovat kokeneet suuria ja traagisia menetyksiä. Ehkä sitä näkemystä ei kannata yleensäkään tarjota kenellekään. Olen vain huomannut sen itse. Suuren surun keskeltä voi joskus häilähdyksenomaisesti tavoittaa merkitystä. Ellei muuta, niin kauneutta. Sekin on minusta ollut kummallista.