Saara sai Rihmastossa kritiikkiä, ettei hänen blogillaan ole substanssia. Toisaalta siellä saavat nyt tällä hetkellä kaikki blogit kyytiä. Kaikki bloggaajat ovat Rihmaston Ekin mielestä lapsia, jotka heittävät aikuisia omenoilla. Sellainen puhe tietysti vihlaisee minunkin sieluani, koska itse olen ollut niin innoissani blogeista ja ehdotin juuri Lounais-Suomen kirjailijoillekin, että voisi keksiä jonkin keinon levittää blogien ilosanomaa.

Ilman Rihmaston kritiikkikeskustelujakin minä miettisin substanssiani tämän tästä, vaikka en edes ymmärrä mitä se sana oikeastaan tarkoittaa. Mutta jos joku ei löydä kirjoistani tai tästä blogipäreestä substanssia, niin kyllähän se vetää vakavaksi. Koska substanssihan on olevinaan jotain muuta kuin pelkkä makuasia. Se on jonkinlainen objektiivinen totuus kyseisestä kulttuurituotteesta, eikä siihen ole oikein vastaan sanomista.

Minä ollen nyt pitänyt blogia puolisen vuotta. Ja olen kirjoittanut tänne aika paljon juttuja. Jotkut jutut ovat olleet minusta aika hyviä, toiset huonompia. Nyt kun muutama päivä sitten kirjoitin jutun Markku Piristä ja siitä kuinka hän oli kyllästynyt huittislaisten kulttuuritahdon vähäisyyteen, kirjoituksellani oli yllättäen substanssia niin paljon, että TS halusi julkaista sen kulttuurisivuillaan. Muista jutuistani he eivät ole olleet kiinnostuneita. Piripuheillani oli siis heidän mielestään substanssia, koska se liittyi heidän uutiseensa. Mutta olisiko jutulla ollut substanssia ellei olisi koskaan kuullutkaan Markku Piristä eikä olisi koskaan käynyt Huittisissa?

Minä en väitä etteikö olisi olemassa sellaista asiaa kuin substanssi. Mutta kovin ailahtelevaiselta tosioliolta se vaikuttaa. Sen vuoksi yleensä pidättäydyn vain tykkäämään tai olemaan tykkäämättä jostain kirjasta tai blogista. Voin toki analysoida yksityiskohtaisestikin, että miksi tykkään tai en tykkää. Mutta jotenkin ei minulla ole kyllä itsetuntoa julistaa kovinkaan monesta asiasta että sillä on tai ei ole substanssia.