Kiitos tuon nuorisokirjallisuusketjun ahkerille kommenttaattoreille ja erityiskiitos vielä Katrille suorasukaisesta terapiasta, vaikka mitään ihmeparantumista ei kohdallani vielä saatu aikaan ja ehkäpä sitä ei edes yritetty. Vedän tässä nyt yhteen joitakin tuossa keskustelussa esiin nousseita teemoja, jotka tuntuvat itselleni tärkeiltä ja joiden miettimistä aion jatkaa.

Jos aloittaisi tuolta lopusta päin, niin haluan kiteyttää häiriöklinikan toimintaperiaatetta. Siis minähän se täällä olen mielenhäiriössä, se olkoon kaikille selvä. Mutta minulla on sellainen ajatus, että kun minä olen tällainen nyljetty ihminen, jolla on hermonpäät aika pahasti pinnassa, niin sitä voisi käyttää jollakin tavalla hyödyksi. Hypoteesini siis on, että jos minusta tuntuu jokin asia pahalta, ongelmalliselta, niin siinä sitten saattaa olla jotain ongelmallista tai ainakin miettimisen arvoista asiaa yleisemminkin, ei pelkästään minulle henkilökohtaisesti. Mutta käsitän, että tämä on aika tavalla ristiriidassa Katrin edustaman demellolaisen kannan kanssa, jonka mukaan ei ole pöydän vika jos isken siihen polveni. Hyväksyn että minun asennoitumisessani on usein vikaa, mutta ajattelen siitä huolimatta, että joskus on maailmassakin vikaa ja että jollakin tavalla maailmaan täytyy voida vaikuttaa jotakin muutakin kautta kuin pelkästään omien korvien välissä. Mutta omien korvien välistä moni asia lähtee ja käytän omia heikkouksiani, kipujani ja ahdistuksiani ikään kuin työvälineenä. En kuvittele, että pystyisin vaikuttamaan asioihin kirjoittamalla siitä blogissani. Mutta kirjoittamalla opin ymmärtämään asioita ja ehkä myös itseäni.

Erityisen kiinnostava oli mielestäni tuo keskustelu siitä pitäisikö lastenkirjallisuutta arvostaa. Katri ei nähnyt oikeastaan minkäänlaista yhteyttä lastenkirjallisuuden arvostamisen ja toisaalta lasten tai lapsuuden arvostamisen välillä. Ja käsitin hänen siis tarkoittavan, ettei lastenkirjallisuutta tarvitsekaan erityisesti arvostaa, riittää kun se kiinnostaa kohderyhmäänsä. Minä taas näen lastenkirjallisuuden arvostamisen ja lapsuuden arvostamisen välillä jonkinlaisen yhteyden ja ajattelen että jos lastenkirjallisuus kiinnostaa kohderyhmäänsä, sitä olisi syytä muidenkin arvostaa. Mutta miksi sitä pitäisi arvostaa? Syyksi ei varmaan riitä, että minusta olisi kiva saada arvostusta. 

Haluaisin miettiä enemmän lastenkirjallisuuden arvostuksen ja lapsuuden arvostuksen välistä yhteyttä, mutta juuri nyt en pysty sitä tekemään. Mietin vain, että olisiko maailma erilainen, jos ihmisillä säilyisi hiukan paremmin kontakti omaan sisäiseen lapseensa. Tosin se sisäinen lapsi voi tietysti olla aikamoinen hirviökin, niin että joidenkin kohdalla voi ehkä olla hyväkin jos sisäinen lapsi on mennyt hukkaan. Hankala ja iso kysymys tämä.

Se oli minusta hyvä pointti mikä tuossa keskustelussa tuli myös ilmi, että tarinat tietysti aina opettavat jotain, tästä asiastahan täällä on ennenkin väitelty. Mutta se että tarinat opettavat jotain on eri asia kuin että kirjoitetaan opettavaisia tarinoita. Siis jotenkin sormi pystyssä ujutetaan tarinaan opettavaisia elementtejä joista periaatteessa ajatellaan että ne ovat hyviä asioita, mutta itsekään ei omassa elämässä pysty niitä opetuksia noudattamaan. Pidän siis edelleen kiinni tuon edellisen postaukseni teesistä, jossa sanon että nuortenkirjallisuus on samanlaista kirjallisuutta kuin muukin kirjallisuus. Se tietenkin voi ihmistä opettaa, mutta opettavaisuus ei ole sen päätehtävä. Nuorisokirjallisuus, niin kuin minä sen käsitän, ei ole pedagogiikan apuväline.

Myös muita kiinnostavia ja kuohuttavia asioita eilen tuli käsiteltyä. Kiitos siis ainakin Blogisiskolle, Prosperolle, HIM:lle ja Pällille, jotka teitte tuon hienon keskustelun mahdolliseksi. Aina kohtelias Hanhensulkakin solvasi kotimaisten nuortenkirjojen kieltä ja sisältöä, mutta turha minun on kai siihen mitään sanoa, menen nyt nurkkaani vapisemaan.