13194.jpg

Nykyaikaisen paimentolaisen päre vei ajatukset omaan alkukotiin. Siihen pihaan jossa istuin niihin aikoihin kun Gagarin teki huiman lentonsa, ja söin santaa. Aina kun ihmiset puhuvat kodista, minä ajattelen sitä pihaa. Sen silkkistä, hohtavaa hiekkaa joka hylki tehokkaasti vanhempieni puutarhanhoidollisia pyrkimyksiä, mutta tarjosi upean leikkikentän korttelin kakaroille.Tiilisten ulkorakennusten välit muodostivat solia joita pitkin pystyi etenemään korttelin sisällä pihalta toiselle kenenkään näkemättä. Solassa oli myös kätevä kiivetä katolle, mikä oli tietenkin kiellettyä, mutta kukapa meitä olisi estänyt. Vanhemmat olivat töissä eikä heitä tarvinnut totella muuten kuin silloin kun he olivat paikalla.

En kaipaa lapsuuttani takaisin, mutta koen suurena vääryytenä, että se Ruotsin vallan aikainen asepaja, jossa kotini sijaitsi ja ne korttelin vanhat hienot puutalot, omenapuut, marjapensaat, syreenipuskat, kaikki on tuhottu, ja tilalla on tuo kuvassa näkyvä kauppakeskus. On vaikea uskoa, että kauppakeskuksen vieressä kasvavat lehmukset olisivat niitä samoja, jotka varistivat lehtiään kun kun minä olin lapsi, ja jouduin iltaisin lakaisemaan katua ja kärräämään lehtiä roskalaatikkoon. Ne näyttävät niin kituliailta nyt, kasvaessaan uljaan kauppakeskuksen varjossa.

Kun isoäiti kuoli, Osuuspankki näki hetkensä tulleen. Tontti sijaitsi aivan Porin ydinkeskustassa. He tarjosivat hyvän hinnan ja perikunta myi. Äiti sanoi, että oli pakko myydä ja vuosikaudet kuvittelin, että kysymyksessä todellakin oli pakko. Tyyliin Osuuspankki teki tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että pakko oli toisenlainen. Lähinnä halu päästä irti jostain vanhasta ja epäkäytännöllisestä ja halu muuttaa johonkin siistiin, uuteen, käytännölliseen.

Toki minä ymmärrän sen halun. Tontin myyminen ratkaisi yhden jos toisenkin kiperän asian perheemme elämässä. Kuitenkin mietin miten ihmiseen vaikuttaa kun hänen elinympäristönsä on näin rajujen muutosten kourissa. Mitä se merkitsee, että en voi koskaan palata lapsuuteni maisemaan sellaisena kuin se oli. Että siitä ei ole jäljellä muuta kuin vanha lehmus, joka odottaa armokuolemaa.

Ja sitäkin minä mietin, onko tämä kaikki vanhojen rakennusten tuhoaminen tosiaan ollut aivan välttämätöntä? Miten ne muualla maailmassa ovat onnistuneet säilyttämään niin paljon vanhoja rakennuksia ja elämään niiden kanssa sovussa? Miksi ei ei suomalaisilta onnistu?

Joskus tuntuu, että suomalaiset  vihaavat kaikkea mikä muistuttaa menneisyydestä. Kesällä kävin ystävän luona ja näin hänen ulkorakennuksessaan upean, hylätyn vanhan kaapin. Ehkä jostain 1700-1800-luvun vaihteesta. Ympärillä oli kymmeniä neliöitä raakalaudasta rakennettua seinää, mutta joku neropatti oli katsonut aiheelliseksi puhdistaa pensselinsä juuri tuohon kaappiin. Töhrinyt pensselinpuhdistusinnossaan kaapin hienot koristemaalaukset. Nähdessäni sen ajattelin, että tuo on suomalaisuuden kuva. Siinä tiivistyy jotain oleellista meistä.