Coetzeen Barbaarit tulevat oli yksi suuria lukuelämyksiä ilmestyessään suomeksi joskus parikymmentä vuotta sitten ja tavallaan tykkäsin tästä Häpeäpaalustakin, mutta jokin häiritsi kokonaisuutta. Häpeäpaaluhan alkaa jonkinlaisena satiirina ja vielä aika tavanomaisena sellaisena, mutta muuttuu sitten vaivihkaa   puhdasveriseksi tragediaksi. Se alkaa yliopistomiehen lievästi vastenmielisenä seksiseikkailuna jollaisia on maailmankirjallisuus pullollaan, siis horinoita siitä kuinka elähtänyt professori innostuu päästessään petiin nuoren kauniin tytön kanssa, mutta tässä tarinassa hänen käy huonosti. Hän saa päälleen syytteet seksuaalisesta ahdistelusta ja siitä pitäen lähtee koko elämä menemään alamäkeä.

Professori lähtee tyttärensä luokse maaseudulle, mutta saa huomata voimasuhteiden muuttuneen. Valkoiset eivät ole enää vallassa ja väkivallan uhka on läsnä. Professori menee vapaaehtoistyöhön eläinklinikalle jossa piikitetään sairaita, vanhoja ja hylättyjä eläimiä ja ajautuu intohimottomaan seksisuhteeseen sulottoman eläintenhoitajan kanssa. Kolmen mustan miehen joukko tunkeutuu tyttären taloon ja raiskaa tämän. Professorin ne telkeävät vessaan ja yrittävät sytyttää tuleen. Tytär ei halua nostaa juttua raiskauksesta, koska raiskaajat ovat naapurin sukulaisia ja tytär haluaa pysyä miehen kanssa väleissä, koska muuten elämä maatilalla muuttuu mahdottomaksi. 

Pidin tästä kirjasta siltä osin kuin se pystyi hyvin konkreettisten tapahtumien kautta kertomaan jotain Etelä-Afrikan tilanteesta.  Tyttären raiskaus, tyttären haluttomuus nostaa syytettä raiskauksesta ja päätös synnyttää lapsi ja ryhtyä jalkavaimoksi naapurille, jonka sukulaiset olivat raiskaajia kuvaa aika äärimmäisellä tavalla sitä mitä jotkut valkoisen vähemmistön edustajat ehkä voivat joutua nielemään voidakseen jäädä sijoilleen. Pidin myös Coetzeen eläinten hyötykäyttöön liittyvästä pohdinnasta.

Mutta en pitänyt kirjasta kokonaisuutena. Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, kustannustoimittajani olisi huomauttanut heti, että kirja alkaa satiirina, mutta muuttuu tragediaksi. Se ei ole oikein tasapainoinen kokonaisuus. Hän olisi luultavasti käskenyt minun päättää, kumman haluan kirjoittaa ja luulen, että hän olisi ollut sitä mieltä, että kirjan loppuosa on painavampi kuin alkuosa joten alku kannattaisi skipata ja keskittyä siihen loppupuoleen. Olisihan se professorin seksiseikkailu voinut olla jonkinlaisena katalysaattorina siellä taustalla, mutta tässä muodossa se tuntui tarpeettomalta.

Sinänsä tietenkin pöyhkeää tällä tavalla neuvoa Nobel-kirjailijaa, ja tuskinpa Coetzee minun blogiani lukeekaan. Ja ehkä hänellä on jokin vedenpitävä selitys sille miksi kirjan kompositio on sellainen kuin on.  Yleensä meillä kirjailijoilla on aina pätevä selitys kaikkeen. Ellei ole niin se keksitään ja yritetään kuulostaa mahdollisimman uskottavilta.

Sain tämän kirjan Karpalolta jo aika päiviä sitten sillä velvoitteella, että luettuani pistän sen eteenpäin. Eli jos blogiani nyt lukee sellainen ihminen joka haluaisi lukea Häpeäpaalun, niin viestiä vaan tulemaan. Minä lähetän sitten kirjan seuraavalle uhrille, joka sitten taas aikanaan voi pistää kirjan kiertämään. Eikö se näin mennyt, Karpalo?