Coetzeen Barbaarit tulevat oli yksi suuria lukuelämyksiä ilmestyessään
suomeksi joskus parikymmentä vuotta sitten ja tavallaan tykkäsin tästä
Häpeäpaalustakin, mutta jokin häiritsi kokonaisuutta. Häpeäpaaluhan
alkaa jonkinlaisena satiirina ja vielä aika tavanomaisena sellaisena,
mutta muuttuu sitten vaivihkaa puhdasveriseksi tragediaksi. Se
alkaa yliopistomiehen lievästi vastenmielisenä seksiseikkailuna
jollaisia on maailmankirjallisuus pullollaan, siis horinoita siitä
kuinka elähtänyt professori innostuu päästessään petiin nuoren kauniin
tytön kanssa, mutta tässä tarinassa hänen käy huonosti. Hän saa
päälleen syytteet seksuaalisesta ahdistelusta ja siitä pitäen lähtee
koko elämä menemään alamäkeä.
Professori lähtee tyttärensä luokse maaseudulle, mutta saa huomata
voimasuhteiden muuttuneen. Valkoiset eivät ole enää vallassa ja
väkivallan uhka on läsnä. Professori menee vapaaehtoistyöhön
eläinklinikalle jossa piikitetään sairaita, vanhoja ja hylättyjä
eläimiä ja ajautuu intohimottomaan seksisuhteeseen sulottoman
eläintenhoitajan kanssa. Kolmen mustan miehen joukko tunkeutuu tyttären
taloon ja raiskaa tämän. Professorin ne telkeävät vessaan ja yrittävät
sytyttää tuleen. Tytär ei halua nostaa juttua raiskauksesta, koska
raiskaajat ovat naapurin sukulaisia ja tytär haluaa pysyä miehen kanssa
väleissä, koska muuten elämä maatilalla muuttuu mahdottomaksi.
Pidin tästä kirjasta siltä osin kuin se pystyi hyvin konkreettisten
tapahtumien kautta kertomaan jotain Etelä-Afrikan tilanteesta.
Tyttären raiskaus, tyttären haluttomuus nostaa syytettä raiskauksesta
ja päätös synnyttää lapsi ja ryhtyä jalkavaimoksi naapurille, jonka
sukulaiset olivat raiskaajia kuvaa aika äärimmäisellä tavalla sitä mitä
jotkut valkoisen vähemmistön edustajat ehkä voivat joutua nielemään
voidakseen jäädä sijoilleen. Pidin myös Coetzeen eläinten hyötykäyttöön
liittyvästä pohdinnasta.
Mutta en pitänyt kirjasta
kokonaisuutena. Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan,
kustannustoimittajani olisi huomauttanut heti, että kirja alkaa
satiirina, mutta muuttuu tragediaksi. Se ei ole oikein tasapainoinen
kokonaisuus. Hän olisi luultavasti käskenyt minun päättää, kumman
haluan kirjoittaa ja luulen, että hän olisi ollut sitä mieltä, että
kirjan loppuosa on painavampi kuin alkuosa joten alku kannattaisi
skipata ja keskittyä siihen loppupuoleen. Olisihan se professorin
seksiseikkailu voinut olla jonkinlaisena katalysaattorina siellä
taustalla, mutta tässä muodossa se tuntui tarpeettomalta.
Sinänsä tietenkin pöyhkeää tällä tavalla neuvoa Nobel-kirjailijaa, ja
tuskinpa Coetzee minun blogiani lukeekaan. Ja ehkä hänellä on jokin
vedenpitävä selitys sille miksi kirjan kompositio on sellainen kuin
on. Yleensä meillä kirjailijoilla on aina pätevä selitys
kaikkeen. Ellei ole niin se keksitään ja yritetään kuulostaa
mahdollisimman uskottavilta.
Sain tämän kirjan Karpalolta
jo aika päiviä sitten sillä velvoitteella, että luettuani pistän sen
eteenpäin. Eli jos blogiani nyt lukee sellainen ihminen joka haluaisi
lukea Häpeäpaalun, niin viestiä vaan tulemaan. Minä lähetän sitten
kirjan seuraavalle uhrille, joka sitten taas aikanaan voi pistää kirjan
kiertämään. Eikö se näin mennyt, Karpalo?
maanantai, 17. lokakuu 2005