Yllättävät vatsakivut kiskovat minut hereille kello kolme aamulla. Korvissa humisee ja silmissä kieppuu sammakonkutua. Jään kököttömään sängyn laidalle ja kuulostelen oloani.  Kun yritän nousta, tajunta sukeltaa kaivoon jonka pohjalla näkyy suriseva silmä. Terveyskeskukseenhan sitä sitten pitää lähteä.

Öiseen aikaan kaupungissa on oma tunnelmansa. Liikennevalot vaihtuvat vihreistä punaisiin ja taas takaisin vihreisiin omia aikojaan. Talot näyttävät siltä kuin niissä ei olisi asuttu vuosiin, mutta se on tietysti harhaa. Noiden mustien ikkunoiden takana jääkaapit hurisevat, ilmastointi suodattaa ilmaa, kellot napsahtelevat, vuoteet narahtelevat. Rappukäytävässä lehdenjakaja juoksee rappuja pitkin alas, mutta lepäävät ihmiset eivät havahdu postiluukkujen kolinaan. Suuntavilkku naksuu kun auto kääntyy Kunnallissairaalantielle.

Lasikaapissa hoitaja sanoo iloisesti huomenta.  Alan selittää vaivaani. En pääse alkua pidemmälle, kun hoitaja keskeyttää kysymällä onko ollut stressiä viime aikoina. Sitten hän selittää, että vatsakivut ovat suomalaisilla yleisiä. Hän piikittää sormeni ja lypsää siitä verinäytteen pieneen pilliin.
 
Lääkäri muistuttaa ikääntynyttä Peppi Pitkätossua.
-Onko ollut stressiä? hänkin kysyy ensimmäiseksi.
-Tapahtuiko eilen jotain erityistä? hän kysyy seuraavaksi.
-Onko ollut suvussa sappikiviä? on kolmas kysymys.

Sitten hän painelee mahaani ja toteaa että tulehdusarvot ovat normaalit joten ei kai tässä muuta kuin kipupiikki kankkuun ja kotiin nukkumaan. Piikin jälkeen istun hetken aikaa aulassa ja hoitaja käy sanomassa, että sain hyvät lääkkeet. Kaikki ovat kovasti kehuneet siitä piikkiä jonka minäkin sain.

Kun pahimmat kouristukset hellittävät kävelen pöllähtäneenä autoon. Mietin että käykö kovinkin moni suomalainen öiseen aikaan hakemassa terveyskeskuksesta kipupiikkejä kun maha stressin vuoksi oireilee? Vasta jälkikäteen tajuan, ettei kumpikaan kysynyt, mikä minua sitten stressaa. Se ei ehkä ollut olennaista, heillähän oli hyvät lääkkeet.