Tosielämän puolelta tullut lukijapalaute pisti taas miettimään omien
kokemusten ja tämän blogin välistä suhdetta. Ajattelen sen jotenkin
niin, että tuo raporttini Naisten hyvän olon illasta oli suurin
piirtein yhtä totuudellinen kuin yksi valokuva. Voiko yksi valokuva
kertoa totuuden jostakin tapahtumasta? Se kertoo totuuden yhdestä
hetkestä ja kun hetki on ohi, valokuvan totuusarvokin muuttuu
kyseenalaiseksi. Valokuva voi kaunistella todellisuutta tai sitten
esittää kohteensa erityisen epäedullisessa valossa. Se kykenee
vangitsemaan pienen hetken, mutta elämää se ei vangitse, vaan aika
jatkaa kulkuaan. Puhe virtaa, ilmeet vaihtelevat, tunnelma elää. Jotain
valokuva todistaa, mutta mitään lopullista totuutta se ei kerro. Eikä
totuutta kerro kymmenenkään valokuvaa, eikä edes sata. Silti haluamme
katsella valokuvia ja uskomme tavoittavamme niiden kautta jotain siitä
mitä tapahtui.
Oma sepustukseni tietysti eroaa valokuvasta siitä, että se on kaiken
lisäksi täysin subjektiivinen. Jos siinä on totuutta, totuus on omassa
kokemuksessani, ei tapahtumien kuvauksessa. Olisin voinut kirjoittaa
tuosta illasta ihan toisenlaisenkin yhtä todenmukaisen jutun, mutta
olin vähän krapulassa ja tekeillä olevan käsikirjoitukseni vuoksi olen
viime päivinä miettinyt paljon ulkonäköasioita ja lähinnä ihmisen
oikeutta olla sen näköinen kuin on. Ja sitä kuinka paljon teemme
toisistamme tulkintoja ulkonäön perusteella ja miten vaikea ihmisen on
joskus tulla kuulluksi oman ulkomuotonsa takaa.
Entä jos
ihminen kokee olevansa erilainen kuin ulkomuoto antaa ymmärtää? Tämähän
tuli varsin riipaisevasti esiin dr Philin ohjelmassa jossa aika moni
lihava koki persoonansa hautautuneen läskivuoren alle. Mutta on
muitakin tapoja hautautua ulkonäkönsä alle. Esimerkiksi hyvin kaunis ja
itseään huolellisesti laittava nainen on perinteisesti voinut hautautua
ulkonäkönsä alle, toisin sanoen häntä on pidetty aivottomana bimbona
sen perusteella että hän on niin laitettu. No tuo taitaa olla jo
taaksejäänyt ongelma, nykyisin yhä pienemmät poikkeamat ulkonäössä
rekisteröidään negatiivisesti ja ne ohjaavat mielikuvia joita
toisistamme luomme.
Kirjoitan tähän blogiin omalla
nimelläni asioista jotka olen kokenut, mutta samalla hetkellä kun
kirjoitan, elämästäni syntyy fiktiota ja muutun itse kertomuksen
päähenkilöksi. Jätän joitakin asioita mainitsematta ja painotan toisia
jotta saisin syntymään jutun joka miellyttää minua
kirjoittamishetkellä. Kaikki mitä kirjoitan on totta, mutta se on totta
hyvin subjektiivisesti ja erittäin ohimenevästi. Kuitenkin toivon aina
välillä tavoittavani myös jotain sellaista minkä takana voin seisoa
pidempäänkin. Tuolla blogin vasemmassa ylänurkassa on tuo motto: Totuus
on tuolla ulkona. Se kannattaa ottaa vakavasti kun lukee tätä blogiani.
Olen neljäsosasavolainen ja savolaisuushan on perinteisesti
tarkoittanut sitä että vastuu siirtyy aina kuulijalle/lukijalle. Ikävä
tunnustaa, mutta näin se on minunkin kohdallani.
Ja sitten sellainen ihmeellinen ilmoitusluontoinen asia että Parnasso on päättänyt ryhtyä arvostelemaan lastenkirjallisuutta. Voi pyhät pyssyt. Maailma on tosiaan muuttumassa.
maanantai, 24. lokakuu 2005