Helsinki tuntui kylmältä ja tuuliselta. Lauantaiaamuna Sokoksen edessä
mies hakkasi naistaan. Mies ei saanut ladattua lyönteihinsä niin
murhaavaa voimaa kuin olisi halunnut. Nainen suojasi päätään ja
kasvojaan ja uikutti ja aneli miestä lopettamaan. Minä kävelin ohi.
Kaikki me kävelimme ohi. Hidastin kyllä vauhtia ja mietin menisinkö
väliin. Mutta en uskaltanut, joten jatkoin matkaa ja naisen huudot
kaikuivat korvissani. Mietin lasta joka käveli riitelevän pariskunnan
ohi ja näki kun naista lyötiin. Että mitä hän mahtaa oppia ajattelemaan
maailmasta, jossa ihmisen on mahdollista keskellä päivää lyödä ja
rääkätä toista eikä kukaan puutu siihen. Minua harmittaa etten mennyt
väliin. En edes sanonut mitään. Sain sen vaikutelman, että Helsinki on
sosiaalisesti räjähtäneempi kuin Turku. Muutkin ongelmat on siellä
ulkoistettu kaduille kuin pelkkä kotiväkivalta.
Kirjamessuilla oli tietysti väkeä paljon ja minäkin sain houkuteltua
itselleni piskuisen kuulijalauman, koska muualla päin varmaan oli
hiukan pulaa istumapaikoista. Eila Tiainen haastatteli ja kysymykset
leijailivat niin sfääreissä, etten oikein tahtonut päästä mukaan. Hän
kysyi mm. miksi rakkaus on tärkeää. Siis miksi rakkaus on tärkeää?
Minunko se nyt pitäisi tietää? No ilmeisesti. Onneksi sain jonkin
nauhan päälle ja pystyin pitämään antaumuksellisen puheen siitä kuinka
rakkaus ei ole tunne, vaan tekoja. Hiukan hankala hetki oli kun en
muistanut kirjan erään keskeisen henkilöni nimeä. Tai siis kyllä minä
sitten sanoin oikean nimen, mutta siellä lavalla en voinut olla varma.
Illalla tapasin Elielissä bloggaajatuttujani ja Saara
antoi minulle musertavaa lukijapalautetta. Pohdimme porukalla kenet
bloggaajan haluaisimme ehdottomasti tavata ja päädyimme yksimielisesti ikkunaiinekseen. Kilistelimme olutlasejamme sen kunniaksi.
lauantai, 29. lokakuu 2005