Helsinki tuntui kylmältä ja tuuliselta. Lauantaiaamuna Sokoksen edessä mies hakkasi naistaan. Mies ei saanut ladattua lyönteihinsä niin murhaavaa voimaa kuin olisi halunnut. Nainen suojasi päätään ja kasvojaan ja uikutti ja aneli miestä lopettamaan. Minä kävelin ohi. Kaikki me kävelimme ohi. Hidastin kyllä vauhtia ja mietin menisinkö väliin. Mutta en uskaltanut, joten jatkoin matkaa ja naisen huudot kaikuivat korvissani. Mietin lasta joka käveli riitelevän pariskunnan ohi ja näki kun naista lyötiin. Että mitä hän mahtaa oppia ajattelemaan maailmasta, jossa ihmisen on mahdollista keskellä päivää lyödä ja rääkätä toista eikä kukaan puutu siihen. Minua harmittaa etten mennyt väliin. En edes sanonut mitään. Sain sen vaikutelman, että Helsinki on sosiaalisesti räjähtäneempi kuin Turku. Muutkin ongelmat on siellä ulkoistettu kaduille kuin pelkkä kotiväkivalta. 

Kirjamessuilla oli tietysti väkeä paljon ja minäkin sain houkuteltua itselleni piskuisen kuulijalauman, koska muualla päin varmaan oli hiukan pulaa istumapaikoista. Eila Tiainen haastatteli ja kysymykset leijailivat niin sfääreissä, etten oikein tahtonut päästä mukaan. Hän kysyi mm. miksi rakkaus on tärkeää. Siis miksi rakkaus on tärkeää? Minunko se nyt pitäisi tietää? No ilmeisesti. Onneksi sain jonkin nauhan päälle ja pystyin pitämään antaumuksellisen puheen siitä kuinka rakkaus ei ole tunne, vaan tekoja. Hiukan hankala hetki oli kun en muistanut kirjan erään keskeisen henkilöni nimeä. Tai siis kyllä minä sitten sanoin oikean nimen, mutta siellä lavalla en voinut olla varma.

Illalla tapasin Elielissä bloggaajatuttujani ja Saara antoi minulle musertavaa lukijapalautetta. Pohdimme porukalla kenet bloggaajan haluaisimme ehdottomasti tavata ja päädyimme yksimielisesti ikkunaiinekseen. Kilistelimme olutlasejamme sen kunniaksi.