Ryhmiini etsiytyy aina kielipoliisien säikyttelemää aikuisväestöä. Ihmiset eivät kielioppivirheiden pelossa kehtaa kirjoittaa edes kirjeitä toisilleen. Minun tehtäväni on yrittää saada heitä uskomaan, että sisältöä kannattaa miettiä ensiksi. Kun tekstissä on sisältöä, kielioppivirheet voidaan korjata, mutta täydellinenkään oikeakielisyys ei tuo tekstiin sisältöä. Nuoruudessani opettajilla oli tapana paitsi nujertaa kirjoittajan itseluottamus, myös tuottaa hupia luokkatovereille. Kielipoliisikin viihdytti yleisöään arvostelemalla muita ja ilmeisesti hän koki myös onnistuneensa siinä. Ikävä kyllä olen huomannut, että ilkeyksistä ottavat opikseen ensimmäisinä ihmiset joiden ei tarvitsisi. Ja opiksi ottaminen tarkoittaa, että he muuttuvat entistä varovaisemmiksi itsensä ilmaisemisessa. Ne kovakorvaiset joita vähän sietäisikin ravistella, porskuttavat menemään niin kuin ennenkin.