Äiti täyttää pyöreitä vuosia ja vein hänet sen kunniaksi oikein teatteriin. Äiti pitää romanttisista opereteista ja musikaaleista, mutta sellaista ei nyt ollut tarjolla, koska en saanut lippuja Elisabethiin. Joten menimme katsomaan Solveigin laulua. Kysymyksessä on tietysti hyvinkin kuuluisa näytelmä ja televisiosarja, mutta minulla ei ollut käsitystä siitä millaista näytelmää olimme menossa katsomaan. Jos olisi ollut, en varmaankaan olisi keksinyt ehdottaa näytelmää kaunosieluiselle äidilleni.

Että olin tehnyt virheen, valkeni minulle samalla hetkellä kun näytelmä alkoi. Vähäpukeinen mies ja nainen olivat näyttämöllä päällekkäin. Sitten alkoi kiroilu ja tappelu jota jatkui runsaat kolme tuntia mikäli väliaikakin lasketaan. Tässäkin näytelmässä saatiin kokea alastoman naisen läsnäolo näyttämöllä ja vaikka olen itsekin aikamoinen kiroilija, niin räyhääminen alkoi ihan vakavasti uuvuttaa. Olin tuskissani herkän äitini vuoksi.

Kun seisoimme ulkona odottamassa taksia, äiti sanoi pitäneensä näytelmästä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa eikä voinut uskoa, että joidenkin ihmisten elämä voisi olla niin kauheaa. Hän epäili että sen täytyi olla suurta liioittelua. Kerroin ettei näytelmä ehkä edes ollut liioittelua. Jos ajatellaan vaikka perheitä joista lapset on otettu huostaan, niin tuskinpa meno paljonkaan jää tuosta jälkeen. "No hyvä oli katsella tuollaistakin, aina sitä oppii uutta", hän sanoi. Lupasin kuitenkin hankkia hänelle liput myös Elisabethiin, vaikka epäilen että se tulee olemaan minulle vielä suurempi koettelemus kuin Solveigin laulu. Joskin se pitää sanoa, että itse Solveig oli kyllä aika ihana ja hänen sulokas läsnäolonsa pelasti paljon.

Äiti lähti tänään ja nyt minua ihmetyttää eräs asia. Niin kuin aina, minä annoin hänelle ryppyiset ja mankeloimattomat lakanat, ja nyt ne samat lakanat ovat tuossa sohvan käsinojan päällä siistinä pinkkana kuin juuri mankelista tulleina. Miten hän tekee sen? Minä en ymmärrä.