Tuomiokirkon eteen on taas pystytetty se iso kuusi. En tiedä miten vanhasta perinteestä mahtaa olla kysymys. Minun henkilökohtaista uutiskynnystäni tapahtuma ei ole koskaan aikaisemmin ylittänyt koska en ole ollut erityisemmin jouluihminen. En kuulu siihen kansanosaan joka siivoaa ja paistaa laatikoita ja rynnii kaupungilla lahjojen perässä. Joulukorttien lähettämisen kanssakin on ollut aina vähän niin ja näin. Viime jouluna jäivät kokonaan lähettämättä kun oli se muutto ja rakennusprojekti ja voimat kaikin puolin täysin loppu.

Mutta nyt minä jollakin tavalla heräsin. Siis että tässä meidän rationaalisessa aikuismaisessa maailmassamme jossa kilpailukyky on keskeisin uskontomme, jotkut aivan aikuiset ihmiset järjestävät ja organisoivat virka-ajalla tällaisia juttuja. Siis valikoivat sopivan kuusen, organisoivat kaadon, kuljetuksen ja pystytyksen, mikä ei ole ihan pikkuinen juttu kun kysymys on 23 metriä pitkästä puusta. Leveimmältä kohdaltaan kuusi on kymmenkunta metriä leveä ja painoa sille on kertynyt reilut 3 000 kiloa. Kuusen kannosta laskettiin kuusen iäksi 73 vuotta. Kuusi kuljetettiin paikoilleen poliisisaattueessa ja poliisit pitävät kuusen saattamista suurena kunniatehtävänä. Ne järjestelevät kuulemma vapaitaankin niin että pääsevät saattamaan kuusta.

En minä tiedä, mutta jotenkin tämä liikuttaa minua. Isot ihmiset saattamassa kuusta. Jolla ei ole siis niin minkään valtakunnan järkevää tarkoitusta muuta kuin nököttää siinä kirkon edustalla ja näyttää kauniilta. Jotenkin se on minusta hienoa. Että ihmiset kykenevät innostumaan kauniista turhuudesta. Että tällaista asiaa pidetään tärkeänä, vaikka voin kuvitella että joidenkin mielestä kuusen pystytys on kurjistuvan yhteiskuntamme resurssien vihoviimeistä haaskausta. Mutta olkoon vain. Minusta tässä kiteytyy ihmisyydestä jotain sellaista joka antaa minulle toivoa ja tekee melkein mieli mennä keittiöön leipomaan joulutorttuja.