Olin oikeastaan välillä jo unohtanut tuon aika mainion
televisio-ohjelman, jossa osataan keskittyä kirjoihin ilman sen
kummempia kommervenkkejä. Minä en oikein tiedä miten ne
suomenruotsalaiset sen tekevät, mutta ohjelma on minusta aina
kiinnostava ja uusia näkökulmia avaava, vaikkei siinä näköjään pyritä
yhtään mihinkään. Nytkin kolme äijää vain istui pöydän ääressä ja puhua
pälpätti kirjoista. Mutta he tekivät sen kiinnostavasti.
Haastateltavana oli Kjell Erling Genberg,
joka julkaisee viisikin kirjaa vuodessa ja jonka kirjoja Dagens Nyheter
ei välitä sivuillaan arvostella. Herrat etsivät syytä siihen miksi
Genbergin kirjat eivät kelpaa arvostelijoille, mutta eivät löytäneet.
Tosin olisihan se ehkä ollut aika epäkohteliasta kaukaa Göteborgista
raahattua vierasta kohtaan jos he olisivat siinä hänen kuullensa
todenneet ymmärtävänsä oikein hyvin miksi hänen kirjansa eivät kelpaa
arvoisan päivälehden kulttuuritoimitukselle.
Ohjelmassa
nähtiin myös Tracy Chevalierin lyhyt haastattelu. Häneltä kysyttiin
mitä hän pitää kirjojensa saamasta vastaanotosta. Chevalierin
kirjoillahan menee sinänsä aivan hyvin, mutta niitä vain ei pidetä
varsinaisena korkeakirjallisuutena. Siis tämä käsitys tuntui olevan
sekä haastattelijalla, että Chevalierilla itsellään. Chevalier taitaa
pitää itseään eräänlaisena väliinputoajana. Hän ei ole
korkeakirjallinen, mutta ei puhdas viihdekirjailijakaan. Jännää miten
tärkeää olisi pystyä aina luokittelemaan kirjailija johonkin lokeroon
ja tietää vedenpitävästi edustaako hän korkeakirjallisuutta vai
viihdekirjallisuutta. Chevalier totesi, että usein ajatuskulku näyttää
olevan se, että kun kirja on vaikea, se on myös vakava, siis
korkeakirjallisuutta. Jos kirja on helppolukuinen, se on
viihdekirjallisuutta. Mutta vakavuushan ei edellytä ollenkaan
vaikeatajuisuutta. On täysin mahdollista olla helppotajuisesti vakava.
Ja syvällisiä voi puhua hyvin yksinkertaisesti ja selkeästi ja jopa
mukaansatempaavasti. Toisaalta olen lukenut paljon vaikeatajuista
hölynpölyä josta on ollut mahdoton löytää mitään sisältöä, niin että
tuo vaikea-helppo-akselin kautta on oikeastaan aika mahdoton hahmottaa
sitä onko kirja matala- vai korkeakirjallisuutta.
Chevalier
pohti myös sitä miksi on tarpeen luokitella kirjallisuutta. Hänen
käsityksensä mukaan se lähtee lähinnä kirjakauppiaiden tarpeista. Ehkä
lukijatkin kaipaavat luokitteluja, mutta samalla se rajoittaa.
Ihmiselle voi syntyä mielikuva, että hän ei halua lukea sanotaan nyt
vaikkapa historiallisia viihderomaaneja. Silloin hän jättää koko genren
huomiotta, vaikka sieltä voisi kuitenkin löytyä myös häntä kiinnostavia
kirjoja.
Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole koskaan
ollut lukijana tarvetta luokitteluihin. Olen käsittääkseni lukenut
suurella kiinnostuksella aivan kaikkea. Ainakin melkein kaikkea.
Lapsena luin jopa sotaromaaneja. Veli sai aina joka jouluksi lahjaksi
Lauttamuksen romaanin ja minä luin sen joulun jälkeen.
maanantai, 14. marraskuu 2005