"Minä pidän kirjoittamisesta, mitä neuvoja antaisit minulle?"
On taas se aika vuodesta kun koululaiset väsäävät kirjailijakansioitaan
ja palautetta ja kysymyksiä tipahtelee sähköpostiini. Tämänpäiväisen
kysymyssarjan viimeinen kysymys on tuossa yllä. Olen vastannut samaan
kysymykseen aika monta kertaa aikaisemminkin ja aina olen yhtä epävarma
kirjoittaessani viestiäni ja klikatessani lopulta "lähetä" nappulaa.
Olenko minä oikea ihminen antamaan kirjoittamiseen liittyviä neuvoja,
edes pyydettäessä?
En voi pitää itseäni hyvänä esimerkkinä
kenellekään, paitsi ehkä varoittavana sellaisena. En ole edennyt
suunnitelmallisesti, minulla ei ole harkittua, selkeää linjaa vaan
häärään useammalla alueella. Kirjallinen kenttä on minulle kuin häkki,
jonka eri nurkista voi sattumanvaraisesti saada sähköiskun tai
namipalan ja minä olen häkkirotta, joka juoksee nurkasta toiseen ja
rangaistukset ja palkinnot tuntuvat koituvan osakseni
sattumanvaraisesti. Mutta kun aikansa hyppii ja saa vuoroin namipalan,
vuoroin sähköiskun, oppii tietenkin tunnistamaan sen pinnanalaisen
logiikan, jonka mukaan namipaloja ja sähköiskuja jaellaan. Jos haluaisi
saada paljon namipaloja ja vähän sähköiskuja, pitäisi kai seurata
tarkasti millaisista kirjoista puhutaan. Koska kirjoista puhuminen on
nykyisessä mediakulttuurissa tärkeämpää kuin kirjojen lukeminen.
Mutta tämä nuori ihminen oli päättänyt tehdä vaaditun
kirjailijakansionsa kirjoistani ja sen vuoksi koin velvollisuudeksi
vastata hänen viimeiseenkin kysymykseensä. Joten kerroin hänelle, että
mikäli haluaa kehittyä kirjoittajana, kannattaa pyrkiä eroon
ylenpalttisesta oman navan tuijottelusta, olla utelias ja kiinnostua
muista ihmisistä kaikessa hulluudessaan, ihanuudessaan ja
kamaluudessaan ja maailmasta yleisemminkin. Mielellään myötätuntoisella
tavalla, mutta tämä on minun arvovalintani. Tuntuu, että monet
kirjailijat nimenomaan inhoavat ihmisiä ja maailmaa, sekin on
ymmärrettävää. Ihmiset ovat itsekkäitä typeryksiä ja kirjailija voi
saada lohdutusta ja hupia ruoskiessaan typeryksiä. Sillä tavalla saa
ehkä helpommin mainettakin koska miellämme ilkeyden älyksi. Mutta itse
en silti neuvoisi ketään lähtemään sille tielle. Kyynisyydestä ja
ilkeydestä saatu huvi on kuitenkin lyhytaikainen ja jättää ikävän
jälkimaun. Myötätuntohan ei tarkoita asioiden silottelemista ja
kaunistelua. Vaan kohtalonyhteyden ymmärtämistä. Että me olemme kaikki
mukana tässä prosessissa jota kutsutaan elämäksi ja vaikutamme
toisiimme kaikella mitä teemme ja sanomme.
maanantai, 7. marraskuu 2005