Kiiltomadossa
oli keskustelun tynkää aiheesta mikä kirja ansaitsee tulla
kirjoitetuksi. On kirjailijoita joita pidetään tärkeitä, mutta jotka
eivät juurikaan myy. Esimerkiksi yllättäen edesmenneestä Arto
Salmisesta on sanottu näin. Toisaalta on kirjoja jotka myyvät, mutta
joita ei pidetä tärkeinä. Voisin kuvitella, että Nancy Thayerin Kuumien
aaltojen kerho olisi tällainen kirja. Sen lisäksi että on tietenkin
myös kirjoja jotka sekä myyvät että joita pidetään tärkeinä. No ehkä
Juoksuhaudantie kävisi esimerkiksi tällaisesta paljon myyvästä ja
tärkeänä pidetystä kirjasta.
Mutta oikeastaan minä aloin
pohtia tätä asiaa taas siksi, että tuosta Kiiltomadon keskustelusta
pongasin tällaisen mielipiteen: Mutta
lieneekö maailma sen tyhjempi ilman muutamaa tusinadekkaria tai
romanttista hömppäkertomusta. Ei minua häiritse, että niitä ilmestyy,
mutta tuskinpa se on suuri kulttuurinen menetys, jos joku pelkästään
aivottomaksi viihteeksi tarkoitettu tekele vaikka sattuukin jäämään
pöytälaatikkoon. Hassua sinänsä, että
kappale on peräisin samalta Hanna-Riikalta jonka Parnassosta pongattua
asennetta ehdin täällä jo aikaisemmin vähän morkkaamaan. Mutta näin
olisi voinut sanoa melkein kuka tahansa tuntemani kirjallisuushenkilö
joka ei itse koe kirjoittavansa tusinadekkareita tai romanttisia
hömppäkertomuksia. Ja on sanonutkin, monta kertaa. Olen lukenut tämän
saman ajatuksen hiukan eri muodoissa lukemattomia kertoja sekä
Internetistä että eri päivälehdistä. Se on jonkinlaisen virallisen
totuuden asemassa oleva uskontunnustus jota ei ole sopivaa asettaa
kyseenalaiseksi mikäli haluaa saavuttaa uskottavuutta ja myös säilyttää
sen.
Sattumoisin tämä mielipide osui nyt hyvään saumaan,
koska suunnittelen parhaillaan juttua naisten romanttisesta viihteestä
ja tarkoitukseni on pohtia ja perustella miksi naisten romanttinen
viihde on tärkeää. Siis lähestyn esimerkiksi juuri Thayerin Kuumien
aaltojen kerhoa siitä näkökulmasta että ehkä olisikin ollut suuri
kulttuurinen menetys jos kirjaa ei olisi käännetty suomeksi. Kirja
varmaan täyttää kaikki ne tunnusmerkit joiden perusteella
kulttuurisnobi voi kutsua sitä aivottomaksi tekeleeksi. Mutta onko se
oikeasti aivoton tekele?
Toisin kuin voisi kuvitella en ole
romanttisen viihteen suurkuluttaja. Olen kirjoittanut salanimellä
romanttista viihdettä ja jotkut omalla nimellä kirjoitetusta
kirjoistakin on luokiteltu siihen genreen, mutta oma kirjallinen makuni
on ollut vähän toisenlainen. Olen kuitenkin viihtynyt Kuumien aaltojen
kerhon parissa ja se on jopa stimuloinut minua jotenkin. Kirjassa juoni
on varmaankin tärkeä, mutta ei se millään muotoa ole ainoa tärkeä asia,
toisin kuin usein kuulee väitettävän tämän tyyppisistä kirjoista. Minä
ainakin aloin taas pohdiskella sitä ristiriitaa mikä liittyy itsensä
laittamiseen ja kaunistautumiseen, koska ikääntyminen ja kauneus ovat
yksi kirjan teemoista. Toisaalta laittautuminen on ihanaa luksusta
jolla hemmotellaan itseä. Toisaalta se on rankkaa työtä, oikeastaan
naisen kolmas työvuoro palkkatyön ja kotityön lisäksi. Oma
henkilökohtainen kauneudenhoitotyö käy sitä työläämmäksi ja
vaativammaksi mitä enemmän ikää tulee. Kirjassa on muitakin asetelmia
jotka ristiinvalottavat aika järkyttävästikin tätä ulkonäkökeskeistä
maailmankuvaamme.
Ei kirja minusta tunnu mitenkään erityisen
aivottomalta tekeleeltä, vaikka kyllähän monet asiat siinä järjestyvät
yllättävän helposti ja miltei ihmeenkaltaisesti. Tosin ihmeiden aikahan
ei millään muotoa ole ohi, niitä tapahtuu jatkuvasti ihan oikeassa
elämässäkin. Mutta oikeastaan minä aloin nyt miettiä sitä, että miksi
kirjojen pitäisi aina ollakaan niin aivollisia tekeleitä? Ei kai
taiteen ainoa tehtävä voi mitenkään olla vedota järkeemme? Eikö sen
pitäisi myös olla sydämen puhetta sydämille?
No itse asiassa
en ole vielä lukenut tuota Kuumien aaltojen kerhoa loppuun, piti vain
rynnätä tässä kesken kaiken kirjoittamaan ylös nämä suuremmoiset
ajatukset jotka aivottomasti pälkähtivät päähäni. Aivan kuin niiden
katoaminen tuonne perjantai-illan usvaan olisi ollut suurikin
kulttuurihistoriallinen menetys.
perjantai, 18. marraskuu 2005