Kiiltomadossa oli keskustelun tynkää aiheesta mikä kirja ansaitsee tulla kirjoitetuksi. On kirjailijoita joita pidetään tärkeitä, mutta jotka eivät juurikaan myy. Esimerkiksi yllättäen edesmenneestä Arto Salmisesta on sanottu näin. Toisaalta on kirjoja jotka myyvät, mutta joita ei pidetä tärkeinä. Voisin kuvitella, että Nancy Thayerin Kuumien aaltojen kerho olisi tällainen kirja. Sen lisäksi että on tietenkin myös kirjoja jotka sekä myyvät että joita pidetään tärkeinä. No ehkä Juoksuhaudantie kävisi esimerkiksi tällaisesta paljon myyvästä ja tärkeänä pidetystä kirjasta.

Mutta oikeastaan minä aloin pohtia tätä asiaa taas siksi, että tuosta Kiiltomadon keskustelusta pongasin tällaisen mielipiteen: Mutta lieneekö maailma sen tyhjempi ilman muutamaa tusinadekkaria tai romanttista hömppäkertomusta. Ei minua häiritse, että niitä ilmestyy, mutta tuskinpa se on suuri kulttuurinen menetys, jos joku pelkästään aivottomaksi viihteeksi tarkoitettu tekele vaikka sattuukin jäämään pöytälaatikkoon. Hassua sinänsä, että kappale on peräisin samalta Hanna-Riikalta jonka Parnassosta pongattua asennetta ehdin täällä jo aikaisemmin vähän morkkaamaan. Mutta näin olisi voinut sanoa melkein kuka tahansa tuntemani kirjallisuushenkilö joka ei itse koe kirjoittavansa tusinadekkareita tai romanttisia hömppäkertomuksia. Ja on sanonutkin, monta kertaa. Olen lukenut tämän saman ajatuksen hiukan eri muodoissa lukemattomia kertoja sekä Internetistä että eri päivälehdistä. Se on jonkinlaisen virallisen totuuden asemassa oleva uskontunnustus jota ei ole sopivaa asettaa kyseenalaiseksi mikäli haluaa saavuttaa uskottavuutta ja myös säilyttää sen.

Sattumoisin tämä mielipide osui nyt hyvään saumaan, koska suunnittelen parhaillaan juttua naisten romanttisesta viihteestä ja tarkoitukseni on pohtia ja perustella miksi naisten romanttinen viihde on tärkeää. Siis lähestyn esimerkiksi juuri Thayerin Kuumien aaltojen kerhoa siitä näkökulmasta että ehkä olisikin ollut suuri kulttuurinen menetys jos kirjaa ei olisi käännetty suomeksi. Kirja varmaan täyttää kaikki ne tunnusmerkit joiden perusteella kulttuurisnobi voi kutsua sitä aivottomaksi tekeleeksi. Mutta onko se oikeasti aivoton tekele?

Toisin kuin voisi kuvitella en ole romanttisen viihteen suurkuluttaja. Olen kirjoittanut salanimellä romanttista viihdettä ja jotkut omalla nimellä kirjoitetusta kirjoistakin on luokiteltu siihen genreen, mutta oma kirjallinen makuni on ollut vähän toisenlainen. Olen kuitenkin viihtynyt Kuumien aaltojen kerhon parissa ja se on jopa stimuloinut minua jotenkin. Kirjassa juoni on varmaankin tärkeä, mutta ei se millään muotoa ole ainoa tärkeä asia, toisin kuin usein kuulee väitettävän tämän tyyppisistä kirjoista. Minä ainakin aloin taas pohdiskella sitä ristiriitaa mikä liittyy itsensä laittamiseen ja kaunistautumiseen, koska ikääntyminen ja kauneus ovat yksi kirjan teemoista. Toisaalta laittautuminen on ihanaa luksusta jolla hemmotellaan itseä. Toisaalta se on rankkaa työtä, oikeastaan naisen kolmas työvuoro palkkatyön ja kotityön lisäksi. Oma henkilökohtainen kauneudenhoitotyö käy sitä työläämmäksi ja vaativammaksi mitä enemmän ikää tulee. Kirjassa on muitakin asetelmia jotka ristiinvalottavat aika järkyttävästikin tätä ulkonäkökeskeistä maailmankuvaamme.

Ei kirja minusta tunnu mitenkään erityisen aivottomalta tekeleeltä, vaikka kyllähän monet asiat siinä järjestyvät yllättävän helposti ja miltei ihmeenkaltaisesti. Tosin ihmeiden aikahan ei millään muotoa ole ohi, niitä tapahtuu jatkuvasti ihan oikeassa elämässäkin. Mutta oikeastaan minä aloin nyt miettiä sitä, että miksi kirjojen pitäisi aina ollakaan niin aivollisia tekeleitä? Ei kai taiteen ainoa tehtävä voi mitenkään olla vedota järkeemme? Eikö sen pitäisi myös olla sydämen puhetta sydämille?

No itse asiassa en ole vielä lukenut tuota Kuumien aaltojen kerhoa loppuun, piti vain rynnätä tässä kesken kaiken kirjoittamaan ylös nämä suuremmoiset ajatukset jotka aivottomasti pälkähtivät päähäni. Aivan kuin niiden katoaminen tuonne perjantai-illan usvaan olisi ollut suurikin kulttuurihistoriallinen menetys.