Klaus Härö Punaisessa langassa vakuutti ja innostuin sitten katsomaan paljon puhutun elokuvan Äideistä parhain, vähän jälkijunassa tietenkin, niin kuin minulla on aina tapana. Nenäliinoja olisi kyllä kannattanut varata mukaan sillä suurin piirtein ensimmäisistä kuvista jo alkoi pakahduttava tunnelma joka jatkui elokuvan loppuun asti ja poistuin teatterista kaulahuivi märkänä koska kaikki silmistäni valuva vesi oli imeytynyt siihen. On tietysti selvää että verrattuna noihin 70 000  sotalapseen tämän päivän suomalaislapsilla menee hyvin. 

Elokuva oli varsin armollinen, siinä ei syytetty ketään. Silti tuntui järkyttävältä tajuta, että nämä kaikki aikuiset ihmiset jotka päättivät tarjota suomalaislapsille pakopaikan sodan jaloista, ja lasten äidit, jotka katsoivat velvollisuudekseen lähettää lapsensa turvaan, kaikki he halusivat toimia lasten parhaaksi. Kaikki he uskoivat toimivansa parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikki he halusivat lapsille pelkkää hyvää. Ja kuitenkin he tulivat aiheuttaneeksi näille lapsille elämänpituiset vammat jotka eivät koskaan kokonaan parane. Elokuvaa katsellessa tajusin mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että tie helvettiin on katettu hyvillä aikomuksilla. Ja tajusin kyllä senkin, että hyvin harvoin voimme valita hyvän ja huonon vaihtoehdon välillä vaan yleensä valittavana on vain joukko huonoja vaihtoehtoja ja vasta tulevaisuus näyttää tuliko valittua huonoista paras vai kenties sittenkin se huonoin.

Suomalaisia ei enää lähetetä sotalapsiksi, mutta sodat eivät ole maailmasta loppuneet. Suomenkin perukoille eksyy ihmisiä jotka pyrkivät pois sodan jaloista. Heistä suuri osa lapsia. Näin joulun alla ajattelen vastaanottokeskuksissa odottelevia perheitä ja muistan sen yhden porukan jolla ei ollut sijaa majatalossa.