Klaus Härö Punaisessa langassa vakuutti ja innostuin sitten katsomaan paljon puhutun elokuvan Äideistä parhain,
vähän jälkijunassa tietenkin, niin kuin minulla on aina tapana.
Nenäliinoja olisi kyllä kannattanut varata mukaan sillä suurin piirtein
ensimmäisistä kuvista jo alkoi pakahduttava tunnelma joka jatkui
elokuvan loppuun asti ja poistuin teatterista kaulahuivi märkänä koska
kaikki silmistäni valuva vesi oli imeytynyt siihen. On tietysti selvää
että verrattuna noihin 70 000 sotalapseen tämän päivän
suomalaislapsilla menee hyvin.
Elokuva oli varsin
armollinen, siinä ei syytetty ketään. Silti tuntui järkyttävältä
tajuta, että nämä kaikki aikuiset ihmiset jotka päättivät tarjota
suomalaislapsille pakopaikan sodan jaloista, ja lasten äidit, jotka
katsoivat velvollisuudekseen lähettää lapsensa turvaan, kaikki he
halusivat toimia lasten parhaaksi. Kaikki he uskoivat toimivansa
parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikki he halusivat lapsille pelkkää
hyvää. Ja kuitenkin he tulivat aiheuttaneeksi näille lapsille
elämänpituiset vammat jotka eivät koskaan kokonaan parane. Elokuvaa
katsellessa tajusin mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että tie helvettiin
on katettu hyvillä aikomuksilla. Ja tajusin kyllä senkin, että hyvin
harvoin voimme valita hyvän ja huonon vaihtoehdon välillä vaan yleensä
valittavana on vain joukko huonoja vaihtoehtoja ja vasta tulevaisuus
näyttää tuliko valittua huonoista paras vai kenties sittenkin se
huonoin.
Suomalaisia ei enää lähetetä sotalapsiksi, mutta
sodat eivät ole maailmasta loppuneet. Suomenkin perukoille eksyy
ihmisiä jotka pyrkivät pois sodan jaloista. Heistä suuri osa lapsia.
Näin joulun alla ajattelen vastaanottokeskuksissa odottelevia perheitä
ja muistan sen yhden porukan jolla ei ollut sijaa majatalossa.
sunnuntai, 11. joulukuu 2005