Jatkan vielä hetken nyyhkylinjalla. Edellisessä ketjussa tuli puhetta itkettävistä elokuvista ja aloin nyt oikein miettiä tätä juttua. Kun aika moni (nais)ihminen tunnusti itkuherkkyytensä lisääntyneen iän myötä. Että mistä se voi johtua, kun yleensä kuitenkin tuntuu että iän myötä nahka väkisinkin paksunee ja sielu parkkiintuu koettelemusten myötä. Aikamoinen mysteeri. Ja vainko naiset itkevät elokuvissa?

Itkettävistä elokuvista ensimmäisenä tulee mieleen tuo Varjojen maat, se kuuluisampi, Attenboroughin ohjaama versio. Näin sen tuoreeltaan Vammalan ainoassa elokuvateatterissa ja se lienee ainoa elokuva jonka jälkeen olen itkenyt ääneen vielä sittenkin kun ajelin autolla kohti Punkalaidunta, missä silloin asuin. Seuraavana aamuna  silmäluomeni olivat muurautuneet umpeen itkemisestä.

Toinen kestoliikuttaja on Bille Augustin Hyvä tahto. Ja nimenomaan se televisiosarja, joka tuli televisiosta joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Meillä ei ollut silloin vielä videolaitetta, mutta appiukko suostui nauhoittamaan sarjan meille. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että alku- ja lopputekstit ovat turhuutta, joten meidän videotallenteessamme sarja aina alkaa vasta alkumusiikin jälkeen ja loppuu väkivaltaisesti samalla hetkellä kun lopputekstit ilmestyvät ruutuun. Se on erityisen harmillista koska sarjassa on tavattoman kaunis musiikki. Appiukon nauhoituskepponen on kirvoittanut monia äkäisiä kommentteja, ainakin minä olen kironnut moista puusilmäisyyttä moneen kertaan, mutta nyt kun häntä ei enää ole, on hänen nauhoitustyylinsä alkanut oudosti liikuttaa. Hän ei elämänsä aikana puhunut minulle koskaan juuri mitään, mutta katsellessani Hyvää tahtoa minusta tuntuu kuin hän nauraisi partaansa aina silloin kun kukin jakso alkaa tai loppuu kesken kaiken. 

Magnolia on ehkä kokonaisuutena vaikuttavin elokuva minkä olen koskaan nähnyt. Kun katson sitä, minulta valuu koko ajan kyyneliä tasaisena virtana, vaikka en edes ymmärrä miksi ja viluväreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Kaikkein itkettävin on kohtaus, jossa ulkona on alkanut sataa, on yö. Isä makaa sängyn päällä horteessa ja hänen poikansa tulee herättämään häntä sanoen: Isä, sinun täytyy olla kiltimpi minulle. Isä käskee pojan mennä nukkumaan ja poika toistaa: Ole kiltimpi minulle isä. Kauhistus, minua itkettää nytkin.

Kiinnostaisi kuulla millaisia kokemuksia muilla on itkettävistä elokuvista. Ehkä tämä on vähän sairas puheenaihe, mutta väliäkö hällä. Ja sitten vielä ihan toinen juttu, joka pullahti esiin tuolla jossain alempana. Nimittäin kun monilla kouluilla on kummikirjailija. Kirjailija joka käy siellä koulussa kertomasta kirjoistaan ja virittämässä oppilaitten lukuharrastusta. Mikä on tietysti hienoa. Mutta eikö kirjailijallakin voisi olla kummeja? Minä esimerkiksi haluaisin oikein mielellääni itsellen kummin, jonkun joka JPK:n sanoin "voisi tosiaan hoitaa juoksevat asiat, kuskata tilaisuuksiin, puffata lehtiin, ostaa vokaalit..." Ihana ajatus. Huokaus.