Jotkut ketjut ovat pitkäikäisiä. Kirjoitin elokuussa jutun Perunaa ja klapia.
Pohdiskelin siinä Huittisten kulttuurielämän erityispiirteitä ja päreen
hännille on syksyn mittaan tipahdellut huittislaisilta kommentteja.
Harmi ettei silloin ollut vielä blogeja kun olin Huittisissa töissä.
Olisin voinut perustaa kulttuurisihteerin blogin ja ottaa vastaan
kansalaispalautetta. Nyt kaikki tulee auttamattoman jälkijunassa.
Viimeinen kommentoija ei ollut oikein ymmärtänyt mitä tarkoitin
sanoessani, ettei Huittisissa ole koskaan ymmärretty kauniin turhuuden
päälle. Hän koki minun vähättelevän sitä työtä mitä esim. Markku Piri
on tehnyt Vanhan pappilan hyväksi. Minulle kaunis turhuus (Waltarin
termi) ei ole ollenkaan vähättelevä. Se tarkoittaa sellaista jonka
arvoa ei voi mitata taskulaskimella eikä sitä voi oikein puolustaa
taskulaskimella ja kuitenkin ilman sitä elämä on köyhää. Miten voisin
halveksua kaunista turhuutta kun olen koko elämäni omistanut
kauniin turhuuden palvelukseen, sillä mitä muuta kirjallisuuskaan on
kuin kaunista turhuutta. Voihan kirjallisuuden tarpeellisuutta
perustella vaikka miten, ja tietysti sitä perustellaankin koska jotkut
ihmiset nyt ovat sellaisia etteivät ne ymmärrä muuta kuin erilaisia
kannattavuuslaskelmia tyyliin kirjojen lukeminen ruokkii luovuutta
-> innovaatioita työelämässä -> lisää varallisuutta Suomeen tms.
yhtä latteaa. Mutta pohjimmiltaan romaanien lukeminen on turhaa. Me
voisimme varsin mainiosti elää ilman romaaneja. Elämä olisi ehkä hiukan
ankeampaa, mutta entäs sitten.
Omaan Perunaa ja
klapia juttuuni sain tietysti inspiraation Pirin kohtalosta, mutta
mielestäni hän ei silti ole villakoiran ydin. Eihän Markku Pirejä
millään riitä pelastamaan kaikkia vanhoja taloja jotka pitäisi
pelastaa. Kuinkahan paljon Huittisissa on raiskattu hienoja miljöitä.
Mutta eihän Huittinen ole tietenkään Suomen ainoa paikkakunta jossa
vanhan säilyttämiseen on suhtauduttu jotenkin puusilmäisesti, mutta
minä en ole joutunut porautumaan muiden kaupunkien sielunelämään yhtä
syvällisesti. Kysymyksessä on maailmankatsomus jonka mukaan ihmisten
pitää tehdä rationaaleja ratkaisuja. Huittisissahan on perinteisesti
leivottukin vain kerran vuodessa koska se on säästänyt aikaa ja siis
ollut järkevää. Viis siitä että elämme vain kerran ja pitäisi jossain
välissä pystyä nauttimaankin elämästä.
Vanhan säilyttäminen
tulee kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten vanha pois ja uusi
tilalle. Huittisissa minua kauhistutti juuri järkevyyden ja täydellisen
älyvapauden paradoksaalinen liitto joka tuotti kaikenlaista hauskaa
pikku mauttomuutta ja toisaalta myös suuria menetyksiä näin
kulttuuriperinteen vaalimista ajatellen. Mutta nykyään kaikki uutiset
kerrotaan henkilöiden kautta. Pirin vetäytyminen Huittisista oli
uutinen ja vetäytyminen pitää selittää hänen henkilönsä kautta, siis
että Piriä kadehdittiin ja siksi hän ei menestynyt Huittisissa. Mutta
minusta tässä ei ole niinkään kysymys Piristä vaan syvistä
satakuntalaisista pohjavirroista joita yksi ihminen ei pysty kääntämään.
torstai, 15. joulukuu 2005