Ehkä ihmisen pitäisi aina joskus yllättää itsensä. Minä yllätin itseni
osallistumalla eilen entisen opinahjoni Porin tyttölyseon
125-vuotisjuhliin. Tosin pitkän kaavan mukaan en juhlinut vaan jätin
iltariehan väliin ja osallistuin pelkästään Promenadikeskuksessa
järjestettävään tilaisuuteen. Mutta oikeastaan yllätykset alkoivat jo
aikaisemmin.
Istuessani bussissa käytävää pitkin lähestyi naisihminen jonka minä
ilmiselvästi muistin jostain ammoisilta ajoilta. Hän vilkaisi minua ja
jäi sitten tuijottamaan. "Me varmaan jotenkin tunnetaan toisemme."
Siinä tajusi jälleen ison määrän vuosia valuneen jonnekin kun tapaa
ihmisen joka on joskus ollut ihan tuttu, mutta jota ei ole nähnyt ehkä
noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Meille oli selvää, että olimme käyneet
samaa koulua, Tipulaa, mutta olimmeko olleet samalla luokalla joskus?
Luokat olivat siihen aikaan valtavia, taisi olla 44 oppilasta eräänäkin
vuonna. Luokkakuvan naamoista suurin osa ei sano minulle mitään, eikä
kaikkia kuvia ole tallellakaan. Mutta jotenkin se ei täsmännyt.
Hänellä oli kuitenkin minuun liittyvä muisto. Olin kuulemma voittanut
koulussa kirjoituskilpailun tarinalla joka kuvasi sukellusretkeäni
Kokemäenjoessa. Tarinassa oli naturalistisesti kuvattu mitä
Kokemäenjoen pohjasta löytyi 70-luvun alussa jolloin joen kunto oli
epäilemättä kaameimmillaan. En muistanut mitään kilpailuvoittoa, mutta
tarina vessapaperien joukossa uimisesta alkoi vaikuttaa epämääräisesti
tutulta. Ehkä minulla oli jo silloin viehtymystä "groteskeihin
yksityiskohtiin" kuten tapaani kirjoittaa luonnehditaan Suomalaisia
nykykirjailijoita teoksessa.
Bussimatka kesti pari tuntia ja
sinä aikana ehdimme keskustella paitsi lapsuus- ja nuoruusmuistoista
myös sotien ja muiden yhteiskunnallisten myllerrysten vaikutuksesta
elämäämme. Vasta vähän ennen Poria aloin uudestaan selvittää, että
mistä me sitten loppujen lopuksi varsinaisesti tunnemme toisemme, koska
Tipula ei tuntunut perimmäiseltä vastaukselta. Ja lopulta paljastui,
että me olimme olleet kansakoulussa samalla luokalla. Vieressäni istui
ihminen, joka oli ollut samalla luokalla silloin kun olin ollut
opettajani A. Heikkisen hellittämättömän ja jatkuvan kiusaamisen
kohteena kaksi vuotta. Jotkut ovat paheksuneet sitä, että kirjoissani
on aina joku kamala opettaja ja tästä pakkomielteestä pitää kiittää
nimenomaan Heikkistä. Olen purkanut hänen aiheuttamiaan traumoja
terapiassa, olen kirjoittanut hänet moneen kirjaan, mutta hän ei
vieläkään päästä minusta irti vaikka on luultavasti jo siirtynytkin
autuaammille oppilaitten kiusaamismaille.
Pelkäsin että
entinen luokkakaverini kertoisi muistavansa tämän opettajan
oikeudenmukaisena, loistavana pedagogina, mutta ei kuulemma. Olisi
ollut mukava puhua enemmänkin noista kansakouluvuosista, mutta ehkä oli
vain armollista, että bussi saapui Poriin. Hän lähti vierailulle
tyttärensä luo, minä menin tervehtimään äitiäni. Ja illalla oli sitten
se juhla. Ohjelmaa seuratessani huomasin maailman todella muuttuneen,
vaan mihin suuntaan. Siinäpä kysymys.
lauantai, 3. joulukuu 2005