Ehkä ihmisen pitäisi aina joskus yllättää itsensä. Minä yllätin itseni osallistumalla eilen entisen opinahjoni Porin tyttölyseon 125-vuotisjuhliin. Tosin pitkän kaavan mukaan en juhlinut vaan jätin iltariehan väliin ja osallistuin pelkästään Promenadikeskuksessa järjestettävään tilaisuuteen. Mutta oikeastaan yllätykset alkoivat jo aikaisemmin.

Istuessani bussissa käytävää pitkin lähestyi naisihminen jonka minä ilmiselvästi muistin jostain ammoisilta ajoilta. Hän vilkaisi minua ja jäi sitten tuijottamaan. "Me varmaan jotenkin tunnetaan toisemme." Siinä tajusi jälleen ison määrän vuosia valuneen jonnekin kun tapaa ihmisen joka on joskus ollut ihan tuttu, mutta jota ei ole nähnyt ehkä noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Meille oli selvää, että olimme käyneet samaa koulua, Tipulaa, mutta olimmeko olleet samalla luokalla joskus? Luokat olivat siihen aikaan valtavia, taisi olla 44 oppilasta eräänäkin vuonna. Luokkakuvan naamoista suurin osa ei sano minulle mitään, eikä kaikkia kuvia ole tallellakaan. Mutta jotenkin se ei täsmännyt.

Hänellä oli kuitenkin minuun liittyvä muisto. Olin kuulemma voittanut koulussa kirjoituskilpailun tarinalla joka kuvasi sukellusretkeäni Kokemäenjoessa. Tarinassa oli naturalistisesti kuvattu mitä Kokemäenjoen pohjasta löytyi 70-luvun alussa jolloin joen kunto oli epäilemättä kaameimmillaan. En muistanut mitään kilpailuvoittoa, mutta tarina vessapaperien joukossa uimisesta alkoi vaikuttaa epämääräisesti tutulta. Ehkä minulla oli jo silloin viehtymystä "groteskeihin yksityiskohtiin" kuten tapaani kirjoittaa luonnehditaan Suomalaisia nykykirjailijoita teoksessa.

Bussimatka kesti pari tuntia ja sinä aikana ehdimme keskustella paitsi lapsuus- ja nuoruusmuistoista myös sotien ja muiden yhteiskunnallisten myllerrysten vaikutuksesta elämäämme. Vasta vähän ennen Poria aloin uudestaan selvittää, että mistä me sitten loppujen lopuksi varsinaisesti tunnemme toisemme, koska Tipula ei tuntunut perimmäiseltä vastaukselta. Ja lopulta paljastui, että me olimme olleet kansakoulussa samalla luokalla. Vieressäni istui ihminen, joka oli ollut samalla luokalla silloin kun olin ollut opettajani A. Heikkisen hellittämättömän ja jatkuvan kiusaamisen kohteena kaksi vuotta. Jotkut ovat paheksuneet sitä, että kirjoissani on aina joku kamala opettaja ja tästä pakkomielteestä pitää kiittää nimenomaan Heikkistä. Olen purkanut hänen aiheuttamiaan traumoja terapiassa, olen kirjoittanut hänet moneen kirjaan, mutta hän ei vieläkään päästä minusta irti vaikka on luultavasti jo siirtynytkin autuaammille oppilaitten kiusaamismaille.

Pelkäsin että entinen luokkakaverini kertoisi muistavansa tämän opettajan oikeudenmukaisena, loistavana pedagogina, mutta ei kuulemma. Olisi ollut mukava puhua enemmänkin noista kansakouluvuosista, mutta ehkä oli vain armollista, että bussi saapui Poriin. Hän lähti vierailulle tyttärensä luo, minä menin tervehtimään äitiäni. Ja illalla oli sitten se juhla. Ohjelmaa seuratessani huomasin maailman todella muuttuneen, vaan mihin suuntaan. Siinäpä kysymys.