Luin vekkulin kirjan. Parempaa laatusanaa en nyt tähän hätään keksi. Kysymyksessä on tietenkin JP Koskisen Viisi todistajaa,
joka aiheensa puolesta tuntui kalutulta, vaikka no, siis mikäpä ei
tuntuisi kun kaikki tarinat on jo aika monta kertaa veivattu läpi,
joten tuon olisi voinut jättää sanomatta. Ja pitää kyllä myöntää, että
lisäselvitystä noihin maailmanhistoriallisiin tapahtumiin kaipaa, koska
Uuden testamentin jutut ovat vähintäänkin epämääräisiä. Ihan totta.
Olen nyt lukenut evankeliumeja läpi ja monta kertaa on käynyt mielessä
että nämä kirjoittajat olisivat tarvinneet pätevää kirjoittajaohjaajaa.
Olisin voinut antaa muutaman hyvän vinkin jos olisin ollut silloin
paikalla, mutta olisivatkohan he kuunnelleet minua?
Mutta ei
minun pitänyt siitä puhua, vaan tästä JPK:n kirjasta joka ei kyllä
sekään mitään varsinaisesti selvennä. Shown varastavat nämä tyypit
jotka pyörivät Jeesuksen ympärillä, kuka mistäkin syystä ja päähenkilö
jää yhtä arvoitukselliseksi kuin ennenkin. JPK luo Jeesuksestaan hiukan
yksinkertaisen ja loputtoman kärsivällisen ja lempeän hahmon jossa ei
ole kertakaikkiaan minkäänlaista vihaa eikä kiivautta, vaan pelkkää
rakkautta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Kuuluisan kiukunpuuskan
temppelissa rahanvaihtajien pöytien kaatamisineen hän selittää
valheeksi jota vastustajat levittivät pilatakseen Jeesuksen maineen.
Mutta sehän ei sitten onnistunut ja maine kasvoi entisestään.
JPK:kin viittaa lyhyesti Jeesuksen mahdollisesti tuntemaan
syyllisyyteen siitä, että hänen vuokseen kaikki poikalapset tapettiin,
mutta hän itse säästyi koska Joosef sai ilmoituksen paeta perheensä
kanssa Egyptiin. Tämän syyllisyysteeman ympärillehän Saramago rakensi
oman komean ja surullisen eepoksensa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi.
Viidessä todistajassa ei tähän tematiikkaan kuitenkaan enempää
syvennytä, vaan annetaan kunnia erilaisten henkisesti enemmän tai
vähemmän alamittaisten todistajien moniääniselle ja sangen
inhimilliselle kakofonialle.
perjantai, 30. joulukuu 2005