Joulupadat
ovat ilmestyneet. Minulla on niihin erityisen mutkallinen suhde koska
isäni seisoi aina joulunalusviikot Pelastusarmeijan patavahtina.
Välttelin määrätietoisesti niitä kadunkulmia joissa hän toivotteli
siunausta ihmisille jotka lahjoittivat kolikkonsa ja vanhat kalsonkinsa
köyhien jouluiloksi, mutta kavereilta siitä sai aina kuulla.
Kun olin pieni, isä vei minut Pelastusarmeijan pyhäkouluun ja muistan
että Pelastusarmeijan tädit olivat lihavia ja punakoita ja niillä oli
kireät siniset puvut ja rusetti leuan alla. Ja sitten oli laihoja
nuoria sotilaita, tyttöjä joilla oli punaiset, liian isot takit.
Tädeillä oli kitarakuoro ja kitaraa ne pitivät kummallisesti melkein
pystysuorassa ja ne lauloivat kimakanheleällä äänellä Kristallivirtaa.
Muistan osallistuneeni johonkin keräykseenkin. Piti kiertää ovelta
ovelle ja kerjätä rahaa vaikka rapussa luki että kaupustelu ja
kerjääminen kielletty. Meillä oli pahviset kiekot joihin piti isolla
parsinneulalla puhkaista reikä sen summan kohdalle millaisen
lahjoituksen oli saanut. Muistan miten valtavan ahdistavaa ja noloa
kerjääminen oli, vaikka kerjäsin varattomien hyväksi. Jotkut eivät
antaneet mitään ja olivat vihaisia kun heitä häirittiin. Sitten kävi
tietysti niin että kompastuin rapuissa, putosin pää edellä alas ja
parsinneula jolla piti puhkoa se pahvikiekko, meni peukalonhangasta
läpi. Rahankerääjän ja tunnollisen pyhäkoululaisen urani tyssäsi siihen
ja minusta tuli vuosikausiksi ateisti.
Yläasteella eräs luokkakaverini päätti liittyä Pelastusarmeijaan. Hänet
vihittiin oikein sotilaaksi ja hänelle teetettiin puku ja kaikki. En
muista hankkiko hän sen hatun, sillä oli nimikin... olikohan se
bonetti? Minä olin siellä tilaisuudessa enkä käsittänyt sitä lainkaan.
Jostain syystä asia jäi vaivaamaan ja kirjoitin ensimmäisen kirjanikin
samasta aiheesta, siis siitä kun nuoresta tytöstä tulee
pelastussotilas. Monet ovat kuvitelleet että kerron siinä omasta
elämästäni ja tavallaan kai kerronkin koska kyllä minulla on aina jokin
hermo paljaana kun puhutaan Pelastusarmeijasta. Mutta itse en ole
tainnut koskaan antaa ainuttakaan hyväntekeväisyyskolikkoa
Pelastusarmeijalle. Lupasin aikaisemmin syksyllä, että pistän
joululahjoihin tarkoitetut rahat hyväntekeväisyyteen ja mietin olisiko
Pelastusarmeija kuitenkin hyvä kohde. Olisi niitä ehkä parempiakin
kohteita maailmassa, mutta antamalla rahaa Pelastusarmeijalle voisin
ehkä näin jälkikäteen tehdä kunniaa isäni patavahtiuralle, sillä
kaikesta huolimatta se on yksi niistä jutuista joiden vuoksi minun on
ihan pakko kunnioittaa häntä.
lauantai, 17. joulukuu 2005