Leikkasin talteen jutun Marista joka pitää kodissaan eräänlaista
hylättyjen eläinten saattohoitokotia. Hän ottaa luokseen
eläinsuojeluyhdistysten hoteisiin päätyneitä sairaita ja vanhoja
eläimiä. Jos koira on yli kymmenvuotias ja sillä on sydänvika,
nivelrikko ja kivessyöpä, on turha kuvitella että kukaan huolii sitä
lemmikikseen. Ihmiset hankkivat lemmikin omaksi ilokseen, eivät
ollakseen kuolemaantuomitun viimeinen turva, joten tällaisia vanhoja
kehäraakkeja odottaa yleensä lopettaminen, varsinkin kun eläinten
lääkkeet ovat kalliita. Mutta Mari on löytänyt elämänsä tarkoituksen
vanhojen ja sairaiden eläinten auttamisesta.
Luultavasti juttu olisi mennyt ohi olan kohautuksella, ellen jokin aika sitten olisi hätkähtänyt Veloenan
mainitessa olevansa toipumassa rakastamisen burn outista. Ensimmäinen
reaktioni oli pinnallinen tyrmistys. Burn out rakastamisesta?
Rakastaminenhan on uusiutuva luonnonvara. Olen juuri lukenut Markku
Ojasen kirjoja ja hänellä tuntuu olevan se näkemys, että joka kadottaa
elämänsä, löytää sen. Joka lakkaa märehtimästä asioitaan ja
ryhtyy tekemään jotain muiden hyväksi, tulee onnelliseksi. Ainakin
onnellisemmaksi kuin se joka toimii kuten minä ja vatvoo
elämänhistoriaansa ja miettii missä meni mönkään. Mutta eikö se sitten
olekaan niin?
Sairaita eläimiä hoitava Mari toi mieleeni eräät toiset rakastamisen ammattilaiset, nimittäin diakonissat.
Ei siitä niin kauan ole kun diakonissoilta vaadittiin kutsumusta.
Isotätini oli 76-vuotiaaksi asti Oriveden leprasairaalaan johtajana ja
jäi eläkkeelle vasta kun sairaala lakkautettiin. Leprasairaiden
hoitaminen merkitsi diakonissoille työtä vuorotta seitsemänä päivänä
viikossa ympäri vuodet. Isotätini sai valtiolta palkkaa, mutta luovutti
palkkansa diakonissalaitokselle. Mikäli hän tarvitsi jotain,
esimerkiksi uuden esiliinan, sitä sopi anoa diakonissalaitokselta.
Kaikkien kohdalla tällainen itsensä unohtaminen ei vuodesta toiseen
onnistunut ja lopulta he uupuivat. Nykyään varmaan puhuttaisiin burn
outista ja masennuksesta, mutta silloin usko vain oli liian heikkoa ja
ihmisen itsekäs luonto esti diakonissoja heittäytymästä Kristuksen
seuraajiksi täydestä sydämestä. Heitä varten oli olemassa lepokoti
jossa he saivat miettiä itsekkyyttään ja tehdä parannusta.
Lukiessani diakonissoista kauhistuin vaatimusten äärettömyyttä. Miten
ihmiset voivat olla niin ankaria itselleen? Eikö ole mahdollista
jotenkin kohtuullistaa taakkaansa, tehdä hyvää vain sen verran kuin
jaksaa? Mistä tällainen ehdottomuus oikein tulee? Ajattelin ettei
sellaista varmaankaan enää ole. Meidän ajallemme on ominaisempaa
itsekkyys kuin uhrivalmius. Mutta tämä sairaiden eläinten tarpeisiin
sidottu Mari kertoo kyllä nykyajasta ihan toisenlaista tarinaa. Olen
onnellinen munuaisvikaisen pienen kissanpennun puolesta että se saa
viettää lyhyeksi jäävän elämänsä Marin luona, mutta samalla kauhistun
kuinka raskaan osan hän on itselleen valinnut.
torstai, 22. joulukuu 2005