Leikkasin talteen jutun Marista joka pitää kodissaan eräänlaista hylättyjen eläinten saattohoitokotia. Hän ottaa luokseen eläinsuojeluyhdistysten hoteisiin päätyneitä sairaita ja vanhoja eläimiä. Jos koira on yli kymmenvuotias ja sillä on sydänvika, nivelrikko ja kivessyöpä, on turha kuvitella että kukaan huolii sitä lemmikikseen. Ihmiset hankkivat lemmikin omaksi ilokseen, eivät ollakseen kuolemaantuomitun viimeinen turva, joten tällaisia vanhoja kehäraakkeja odottaa yleensä lopettaminen, varsinkin kun eläinten lääkkeet ovat kalliita. Mutta Mari on löytänyt elämänsä tarkoituksen vanhojen ja sairaiden eläinten auttamisesta.

Luultavasti juttu olisi mennyt ohi olan kohautuksella, ellen jokin aika sitten olisi hätkähtänyt Veloenan mainitessa olevansa toipumassa rakastamisen burn outista. Ensimmäinen reaktioni oli pinnallinen tyrmistys. Burn out rakastamisesta? Rakastaminenhan on uusiutuva luonnonvara. Olen juuri lukenut Markku Ojasen kirjoja ja hänellä tuntuu olevan se näkemys, että joka kadottaa elämänsä,  löytää sen. Joka lakkaa märehtimästä asioitaan ja ryhtyy tekemään jotain muiden hyväksi, tulee onnelliseksi. Ainakin onnellisemmaksi kuin se joka toimii kuten minä ja vatvoo elämänhistoriaansa ja miettii missä meni mönkään. Mutta eikö se sitten olekaan niin?

Sairaita eläimiä hoitava Mari toi mieleeni eräät toiset rakastamisen ammattilaiset, nimittäin diakonissat. 
Ei siitä niin kauan ole kun diakonissoilta vaadittiin kutsumusta. Isotätini oli 76-vuotiaaksi asti Oriveden leprasairaalaan johtajana ja jäi eläkkeelle vasta kun sairaala lakkautettiin. Leprasairaiden hoitaminen merkitsi diakonissoille työtä vuorotta seitsemänä päivänä viikossa ympäri vuodet. Isotätini sai valtiolta palkkaa, mutta luovutti palkkansa diakonissalaitokselle. Mikäli hän tarvitsi jotain, esimerkiksi uuden esiliinan, sitä sopi anoa diakonissalaitokselta. Kaikkien kohdalla tällainen itsensä unohtaminen ei vuodesta toiseen onnistunut ja lopulta he uupuivat. Nykyään varmaan puhuttaisiin burn outista ja masennuksesta, mutta silloin usko vain oli liian heikkoa ja ihmisen itsekäs luonto esti diakonissoja heittäytymästä Kristuksen seuraajiksi täydestä sydämestä. Heitä varten oli olemassa lepokoti jossa he saivat miettiä itsekkyyttään ja tehdä parannusta.

Lukiessani diakonissoista kauhistuin vaatimusten äärettömyyttä. Miten ihmiset voivat olla niin ankaria itselleen? Eikö ole mahdollista jotenkin kohtuullistaa taakkaansa, tehdä hyvää vain sen verran kuin jaksaa? Mistä tällainen ehdottomuus oikein tulee? Ajattelin ettei sellaista varmaankaan enää ole. Meidän ajallemme on ominaisempaa itsekkyys kuin uhrivalmius. Mutta tämä sairaiden eläinten tarpeisiin sidottu Mari kertoo kyllä nykyajasta ihan toisenlaista tarinaa. Olen onnellinen munuaisvikaisen pienen kissanpennun puolesta että se saa viettää lyhyeksi jäävän elämänsä Marin luona, mutta samalla kauhistun kuinka raskaan osan hän on itselleen valinnut.