Olen pudonnut näiden päivien läpi kuin kivi. Se on tuntunut
miellyttävältä sitten kun uskalsin antaa itselleni luvan. Eilisen
päivän aikana katsoin televisiosta neljää elokuvaa ja luin neljää
kirjaa enkä juurikaan poistunut sohvalta, edes bloggaamaan. Kissa oli
tyytyväinen. Aina kun olen sohvalla, se tulee päälleni. Ensin se on
tiiviillä kerällä ja varmistaa kynsillään että myös pysyy siinä jos
liikahdan. Mutta mikäli maltan olla aloillani riittävän pitkään, se
rentoutuu ja alkaa venyä kunnes muistuttaa puuhkaa. Silloin sitä voi
rapsutella vatsan alta, vaikka muuten se ei siedä sitä
lainkaan.
Tänään kuitenkin tuntuu siltä, että voisin tehdä jotain ja olen
päättänyt mennä katsomaan Narnia-elokuvaa. Olen miettinyt mistä
mahtaa johtua, etten minä ole lapsena lukenut Narnia-kirjoja.
Olen varma että olisin rakastanut niitä mikäli olisin löytänyt ne.
Mutta minulla ei ole niistä mitään muistikuvaa, vaikka luin Porin
kirjaston lastenosaston kirjat läpi hylly hyllyltä ja lopulta
kirjastonhoitaja päästi minut poistettujen kirjojen varastoon etsimään
lisää luettavaa. Mutta ensimmäinen kontaktini CS Lewikseen on
yläasteelta jolloin luokkakaveri luki Paholaisen kirjeopistoa.
Luettuaan hän lainasi kirjan minulle ja minusta se oli huikea.
Kirjoitin siitä aineenkin. Myöhemmin hankin kirjan ikiomaksi, mutta
nykyään sen lukeminen ei ole tuottanut ahaa-elämyksiä.
Narnia-kirjat löysin vasta kahdeksankymmentäluvun loppupuolella.
Silloin televisiosta tuli Shadowlands, siis ei se suurtuotanto jossa
Anthony Hopkins esitti CS Lewistä, vaan englantilaisten tekemä, jossa Joss Ackland
oli pääroolissa. Katsoin elokuvan pikkuruisesta matkatelevisiosta ja
jostain syystä se osui minuun kuin potku palleaan. Seuraavana päivänä
menin kirjastoon ja lainasin sieltä kaiken mitä CS Lewikseltä löytyi.
Narnia-kirjat ja sitten sellainen pieni kirja, Ilon yllättämä, jossa
Lewis selvittää kuinka ateisti voi kääntyä kristityksi. Hän perustelee
uskoa älyllisesti ja saa sen näyttämään järkiperäiseltä ratkaisulta.
Minuun tämä järkeily ei ole koskaan vedonnut. On triviaalia ajatella
että uskon pitäisi olla rationaalia. Edes Lewiksen kaltainen loogisesti
päättelevä herra ei saa minua vakuuttumaan siitä. Oikeastaan hän on
vedonnut minuun juuri päinvastaisesta syystä. Hänen elämänsä oli
miellyttävässä järjestyksessä kunnes hän päätäpahkaa rakastui. Tosin
kirjeenvaihto Joyn kanssa taisi olla vireillä jo vuosia ennen
tapaamista, toisin kuin elokuva antoi ymmärtää, mutta amerikkalaisrouva
pisti kuitenkin Lewiksen elämän paljon konkreettisemmin uuteen uskoon
kuin kristinusko konsanaan. Eikä siinä ollut rationaalisilla
päättelyillä ja perusteluilla suurtakaan sijaa. Hän kuunteli tunteitaan
ja ne veivät hänet mankelin läpi eikä mikään ollut sen jälkeen enää
ennallaan. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi yleensäkin kuunnella
paljon enemmän tunteitamme kuin nyt uskallamme tehdä. Arvostamme järkeä
ja laiminlyömme tunteita, mikä taitaa usein johtaa järjettömyyksiin.
Täältä löytyy lisää luettavaa Narniasta.
Lisäys 18.40 Lyhyt kommentti elokuvaan:
Oli iloinen yllätys huomata että kykenen eläytymään satuelokuvaan. Olin
kyllä aika hyvin virittäytynyt koska alkupätkien aikana liikutuin
kyyneliin siitä Finnairin mainoksesta missä pieni poro juoksee talvisen
maiseman halki ja löytää lopulta emonsa. Se ei ehkä ole ihan
normaalia. Mutta siis eläydyin sotaa pakoon lähteneiden lasten
tilanteeseen ja minusta oli huikeaa kun vaatekaapin kautta löytyi tie
ihmeelliseen Narniaan. Sotaa ja tappamista oli kuitenkin vähän liikaa
minun makuuni, vaikka ymmärränkin että oli kysymys hyvän ja pahan
välisestä taistelusta. Kaikenlaiset pienet asiat vähän häiritsivät.
Esimerkiksi se, että lapset ottivat vaatekaapista turkit ylleen
mennessään kylmään Narniaan. Ja sitten sympaattiset majavat johdattivat
heidät Aslanin luo, joka oli leijona. Siis eikö näitä eläimiä loukannut
se, että lapset olivat pukeutuneet kuolleiden eläinten karvoihin? Minua
se häiritsi. No pikkujuttu, CS Lewiksen aikaan eläinsuojelukysymykset
eivät olleet niin pinnalla kuin tänään.
Kun Aslan antoi elokuvassa henkensä Edmundin puolesta, minua itketti
niin paljon että oli pakko purra vanttuita etten ulisisi ääneen.
Pääsiäisen kertomus ei ole koskaan ennen vaikuttanut tunteisiini tällä
tavalla. Ja kun Aslan sitten nousi kuolleista, teki mieli hypätä ylös
ja huutaa halleluja. Elokuvan jälkeen tunsin itseni kuitenkin hiukan
surulliseksi koska oikeassa elämässä eläimet kuolevat joka päivä meidän
ihmisten puolesta, mutta eivät koskaan nouse kuolleista.
maanantai, 26. joulukuu 2005