Lähestyvä joulu nostaa pintaan yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia. Kaikkialla valmistaudutaan viettämään sukujoulua parhaiden yhteisten perinteiden mukaan ja yksineläjät jäävät paitsi siitä kaikesta ihanasta.  Kaikki tietävät, etteivät joulut aina suju niin mallikkaasti kuin voisi toivoa. Luultavasti syttyy taas tulipaloja, tapellaan ja pahoinpidellään tai ahdistutaan muuten vain. Ja uutistenlukija kertoo televisiossa että joulunvietto on sujunut odotettua rauhallisemmin. Tai odotustenmukaisesti, mikä tarkoittaa että poliisit ja ensiavut ovat olleet odotetun ylityöllistettyjä. Mutta ideaali perinteisestä, kollektiivisesta joulusta elää voimakkaana vuodesta toiseen.

Tietysti ihminen on sosiaalinen olento, mutta jotain hysteeristä on siinä tavassa jolla suhtaudumme yksinäisyyteen.  Kun olin ensimmäistä  kertaa kustantajan kokkareilla, en tuntenut sieltä  ketään. Seisoskelin lasi kädessä ja katselin ryyppääviä ja teeskenteleviä ihmisiä. (Myönnän, en tiedä teeskentelivätkö he, mutta siltä se näytti) Ja sitten luokseni tuli toimittaja, joka oli arvostellut kirjani ja sanoi "Kamalaa, ihan yksinkö sä täällä seisot?! Etkö sä tunne ketään?" Minä sanoin, että tunnen kustannustoimittajani, mutta en viitsi olla koko ajan hänen kimpussaan. Mihin toimittaja:"Voi mä tiedän miltä susta tuntuu, toi on niin kauheeta." Ja sitten hän juoksi pois halaamaan joitakin läheisiä ystäviään.

En ollut tuntenut oloani erityisen kauheaksi. Ulkopuoliseksi kyllä, kyvyttömäksi sopeutua hälisevään tyhjänjauhantaan kyllä, mutta en ollut tuntenut itseäni musertuneeksi sen vuoksi että seisoskelin siellä yksin. Mutta tuo ystävällinen toimittaja sai minut tajuamaan että olin silmätikku. Kaikki olivat huomanneet minut ja kauhistuneet. Tuo ei tunne ketään.  Joten pelastauduin etsimällä katseellani humalaisen kirjailijan jonka kirjan olin joskus lukenut ja päädyin huojumaan hänen kanssaan otsat yhdessä koska hän oli vakuuttunut että tunsi minut jostain. Enkä sitten enää poikennut niin paljon joukosta. 

No nämä ajatukset tulivat mieleen täältä ja täältä. Ja mietin nyt vain, että vähenisikö yksinäisyyttä kohtaan tuntemamme pelko jos uskaltaisimme tunnustaa, että yksinäisyys kuuluu ihmisyyteen eikä sitä voi välttää eikä myöskään paeta loputtomasti. Että voisikohan sen kanssa päästä jotenkin ystävällisiin väleihin, vaikka ei sitä nyt suorastaan ystäväkseen huolisikaan.