Lähestyvä joulu nostaa pintaan yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia.
Kaikkialla valmistaudutaan viettämään sukujoulua parhaiden yhteisten
perinteiden mukaan ja yksineläjät jäävät paitsi siitä kaikesta
ihanasta. Kaikki tietävät, etteivät joulut aina suju niin
mallikkaasti kuin voisi toivoa. Luultavasti syttyy taas tulipaloja,
tapellaan ja pahoinpidellään tai ahdistutaan muuten vain. Ja
uutistenlukija kertoo televisiossa että joulunvietto on sujunut
odotettua rauhallisemmin. Tai odotustenmukaisesti, mikä tarkoittaa että
poliisit ja ensiavut ovat olleet odotetun ylityöllistettyjä. Mutta
ideaali perinteisestä, kollektiivisesta joulusta elää voimakkaana
vuodesta toiseen.
Tietysti ihminen on sosiaalinen olento, mutta jotain hysteeristä on
siinä tavassa jolla suhtaudumme yksinäisyyteen. Kun olin
ensimmäistä kertaa kustantajan kokkareilla, en tuntenut
sieltä ketään. Seisoskelin lasi kädessä ja katselin ryyppääviä ja
teeskenteleviä ihmisiä. (Myönnän, en tiedä teeskentelivätkö he, mutta
siltä se näytti) Ja sitten luokseni tuli toimittaja, joka oli
arvostellut kirjani ja sanoi "Kamalaa, ihan yksinkö sä täällä seisot?! Etkö sä tunne ketään?" Minä sanoin, että tunnen kustannustoimittajani, mutta en viitsi olla koko ajan hänen kimpussaan. Mihin toimittaja:"Voi mä tiedän miltä susta tuntuu, toi on niin kauheeta." Ja sitten hän juoksi pois halaamaan joitakin läheisiä ystäviään.
En ollut tuntenut oloani erityisen kauheaksi. Ulkopuoliseksi kyllä,
kyvyttömäksi sopeutua hälisevään tyhjänjauhantaan kyllä, mutta en ollut
tuntenut itseäni musertuneeksi sen vuoksi että seisoskelin siellä
yksin. Mutta tuo ystävällinen toimittaja sai minut tajuamaan että olin
silmätikku. Kaikki olivat huomanneet minut ja kauhistuneet. Tuo ei tunne ketään.
Joten pelastauduin etsimällä katseellani humalaisen kirjailijan jonka
kirjan olin joskus lukenut ja päädyin huojumaan hänen kanssaan otsat
yhdessä koska hän oli vakuuttunut että tunsi minut jostain. Enkä sitten
enää poikennut niin paljon joukosta.
No nämä ajatukset tulivat mieleen täältä ja täältä.
Ja mietin nyt vain, että vähenisikö yksinäisyyttä kohtaan tuntemamme
pelko jos uskaltaisimme tunnustaa, että yksinäisyys kuuluu ihmisyyteen
eikä sitä voi välttää eikä myöskään paeta loputtomasti. Että voisikohan
sen kanssa päästä jotenkin ystävällisiin väleihin, vaikka ei sitä nyt
suorastaan ystäväkseen huolisikaan.
maanantai, 12. joulukuu 2005