Tuon edellisen postauksen kommenteissa Riikka yhtyi Saaran esittämään kritiikkiin. Hänkin on alkanut miettiä eikö elämä voisi olla onnellista ilman romanttista rakkautta. Siis
sellainen tavallinen arki, missä perhe yhdessä toimii ja hoitaa
toisiaan ilman, että tähtisadetikut rätisevät vanhempien välillä. Toisten
valintojen kunnioittaminen ja toisaalta itseensä tyytyminen sellaisena
kuin on - elämän vastaanottaminen "sellaisena kuin se tulee", voi
uskoakseni tehdä ne lapsetkin onnelliseksi.
Itseensä
tyytyminen sellaisena kuin on ja elämän vastaanottaminen sellaisena
kuin tulee, on minustakin kaunis ajatus. Minäkin kaipaan sellaista
tapaa elää. Katson aina kadehtien kissaani, se tyytyy itseensä
sellaisena kuin on ja ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee.
Eläin näyttää elävän ikuista nykyhetkeä. Jos sillä on ruokaa ja lämpöä
ja miellyttävää seuraa, se ei näytä kaipaavan muuta. Me ihmiset olemme
tietysti eläimiä, siitä minulla ei ole epäilystäkään, mutta olemme myös
jotain muuta. Mistä minulla ei tätä nykyä myöskään ole mitään
epäilystä, vaikka en pystykään perustelemaan tätä ajatusta mitenkään
muuten kuin sanomalla että minusta tuntuu siltä ja siksi minä uskon
siihen.
Romanttinen rakkaus on tietysti ongelmallinen
juttu. Mutta mitä me oikein tarkoitamme kun me puhumme romanttisesta
rakkaudesta? Onko ihmisen haave elinikäisestä rakkaudesta,
kumppanuudesta, uskollisuudesta romantiikkaa? Minulle romantiikkaa ovat
kynttiläilalliset, fiini pukeutuminen ja muu keekoilu. Joka sinänsä voi
olla ihan innostavaa ja virkistävää sijaistoimintaa sille joka sitä
kaipaa. Ihmisen halu löytää sielunkumppani ja elää sen kanssa kunnes
kuolema erottaa, ei ole minulle romantiikkaa, vaikka muut sen
sellaiseksi monesti nimeävätkin. Minulle se on ihmisyyttä. Se ei
useinkaan toteudu, mutta siitä voi kuitenkin haaveilla. Eikä
elämä siitä muutu paremmaksi, että lopettaa haaveilun. Mutta
tietenkin kannattaa miettiä, mitä haaveilee. Koska haaveet voivat myös
toteutua.
Ymmärrän kyllä, että ihminen voi joutua unelmiensa
kanssa törmäyskurssille. Mutta mitä me olemme ilman unelmiamme? Minä en
halua lakata unelmoimasta ja vain tyytyä siihen mitä minulla on. Vaikka
voihan tosiaan olla, että olisin tyytyväisempi elämääni jos voisin
ajatella että se on nyt tässä näin ja muuta ei tarvita. Minä en odota
unelmieni prinssiä, olen aivan tyytyväinen siihen jonka kampitin yli
kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta minä haaveilen paremmasta,
kauniimmasta maailmasta jossa aseet taotaan auroiksi ja leijonat
laiduntavat vehreillä niityillä yhdessä gasellien kanssa. Minä tiedän
että se on vain unelma, mutta silti minä haaveilen siitä enkä koe, että
kykyni haaveilla tekisi minusta epärealistisen haihattelijan.
tiistai, 31. tammikuu 2006