Paetkaa te, jotka olette saaneet tarpeeksenne viihdekirjallisuuden vatvomisesta koska nyt se taas jatkuu.

Edellisen päreen kommenteissa Louhi totesi, että romanttisen viihteen kaavamaisuus puuduttaa ja hän kaipaa lukemaltaan ennalta arvaamattomuutta. Todellista ennalta arvaamattomuutta on mielestäni vain postmodernissa sirpaleproosassa. Jos romaani kertoo tarinan, se on aina jonkin verran kaavamainen koska "tarina" itsessään jo on kaava. Lukiessani kirjoja narratiivisesta terapiasta minulle valkeni, että me pyrimme koko ajan kertomaan itsellemme tarinoita elämästämme. Tai siis emme pyri, vaan kerromme.  Siitä näemmekö elämämme seikkailuna, vai tragediana riippuu millaisia asioita kaikista elämän tapahtumista poimimme aineksiksi omaan elämäntarinaamme. Tragediaa elävä valikoi ja antaa merkityksiä eri asioille kuin ihminen joka näkee elämänsä seikkailuna.

Tarina ei voi olla millainen tahansa. Sillä on alku ja loppu ja välillä sen täytyy kokea pikkuhuipennuksia ja sitten isompia ja lopussa asiat ratkeavat. Se on siis kaava. Jos minkäänlaista kaavaa ei ole, kirjan lukeminen käy hyvin hankalaksi, joskaan ei tietenkään mahdottomaksi. Mutta voisi tietysti ajatella näin, että mitä kaavamaisempi, sitä suurempia ihmisjoukkoja se koskettaa. Mitä vähemmän kaavaa, sitä poikkeuksellisempaa on kyetä uppoutumaan tällaiseen hengentuotteeseen.

Olen ajatellut, että kirjat voi laittaa jatkumolle jonka toisessa päässä on kioskiproosa, toisessa päässä postmoderni sirpaleproosa. Astevaihtelua tapahtuu siis välillä erittäin kaavamainen - ei kaavaa. Jos erittäin kaavamaiselle antaa numeron 10 ja ei-kaavamaiselle numeron 1 voisi sanoa että romanttiset romaanit sijoittuvat jatkumolla kohtiin 10-3. Tuo 3 on hilseestä, mutta tarkoitan, että kaavamaisuuden aste vaihtelee erittäin kaavamaisesta sellaiseen jossa kaava ei ole kovin selkeästi havaittavissa. Korkeakirjallisuuden voisi väittää sijoittuvan asteikolla kohtiin 8-1, eli kohtuullisen kaavamaisesta ja ennalta arvattavasta täysin käsittämättömään. Hyvänä esimerkkinä voisi olla vaikka Panu Rädyn esikoisteos.

Kerron nyt vielä kirjat jotka minä luin. Siis Johanna Marttila: Hannin majatalo, Näkemiin Helkala
Tuija Lehtinen: Kokoomateos Miehiä ja menestystä
Enni Mustonen: Brysslinkaalia, Seitsemäs aalto
Anita Aure: Luvaton avain
Mari Timonen: Kaviopolkka
Jane Green: Anoppiahdistus
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Yksikään näistä kirjoista ei asettunut kaavamaisuusasteikollani kymppiin. Minusta ne olivat siellä kutosen pinnassa enimmäkseen.