Paetkaa te, jotka olette saaneet tarpeeksenne viihdekirjallisuuden vatvomisesta koska nyt se taas jatkuu.
Edellisen päreen kommenteissa Louhi totesi, että romanttisen viihteen
kaavamaisuus puuduttaa ja hän kaipaa lukemaltaan ennalta
arvaamattomuutta. Todellista ennalta arvaamattomuutta on mielestäni
vain postmodernissa sirpaleproosassa. Jos romaani kertoo tarinan, se on
aina jonkin verran kaavamainen koska "tarina" itsessään jo on kaava.
Lukiessani kirjoja narratiivisesta terapiasta minulle valkeni, että me
pyrimme koko ajan kertomaan itsellemme tarinoita elämästämme. Tai siis
emme pyri, vaan kerromme. Siitä näemmekö elämämme seikkailuna,
vai tragediana riippuu millaisia asioita kaikista elämän tapahtumista
poimimme aineksiksi omaan elämäntarinaamme. Tragediaa elävä valikoi ja
antaa merkityksiä eri asioille kuin ihminen joka näkee elämänsä
seikkailuna.
Tarina ei voi olla millainen tahansa. Sillä on
alku ja loppu ja välillä sen täytyy kokea pikkuhuipennuksia ja sitten
isompia ja lopussa asiat ratkeavat. Se on siis kaava. Jos minkäänlaista
kaavaa ei ole, kirjan lukeminen käy hyvin hankalaksi, joskaan ei
tietenkään mahdottomaksi. Mutta voisi tietysti ajatella näin, että mitä
kaavamaisempi, sitä suurempia ihmisjoukkoja se koskettaa. Mitä vähemmän
kaavaa, sitä poikkeuksellisempaa on kyetä uppoutumaan tällaiseen
hengentuotteeseen.
Olen ajatellut, että kirjat voi laittaa
jatkumolle jonka toisessa päässä on kioskiproosa, toisessa päässä
postmoderni sirpaleproosa. Astevaihtelua tapahtuu siis välillä erittäin
kaavamainen - ei kaavaa. Jos erittäin kaavamaiselle antaa numeron 10 ja
ei-kaavamaiselle numeron 1 voisi sanoa että romanttiset romaanit
sijoittuvat jatkumolla kohtiin 10-3. Tuo 3 on hilseestä, mutta
tarkoitan, että kaavamaisuuden aste vaihtelee erittäin kaavamaisesta
sellaiseen jossa kaava ei ole kovin selkeästi havaittavissa.
Korkeakirjallisuuden voisi väittää sijoittuvan asteikolla kohtiin 8-1,
eli kohtuullisen kaavamaisesta ja ennalta arvattavasta täysin
käsittämättömään. Hyvänä esimerkkinä voisi olla vaikka Panu Rädyn
esikoisteos.
Kerron nyt vielä kirjat jotka minä luin. Siis Johanna Marttila: Hannin majatalo, Näkemiin Helkala
Tuija Lehtinen: Kokoomateos Miehiä ja menestystä
Enni Mustonen: Brysslinkaalia, Seitsemäs aalto
Anita Aure: Luvaton avain
Mari Timonen: Kaviopolkka
Jane Green: Anoppiahdistus
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho
Yksikään näistä kirjoista ei asettunut kaavamaisuusasteikollani
kymppiin. Minusta ne olivat siellä kutosen pinnassa enimmäkseen.
torstai, 5. tammikuu 2006