Lauantairuuhka City-marketin parkkipaikalla. Autojono kyntää lumikokkareiden ja ostoskärryjä lykkivien ihmisten joukossa. Mielessäni pyörii välttämättömien taloustarvikkeiden lista. Pyykkipulveria, tiskiainetta, viinipullo viemisiksi koska olemme menossa tapaamaan saaristossa asuvia tuttuja. Leipoakin pitäisi jossain välissä, sillä olen päättänyt ryhtyä monen vuoden tauon jälkeen tekemään ruokaleivät itse. Siinä säästää rahaa, on aina tekemistä niin ettei tarvitse laiskana maata, voi säännöstellä suolan saantia ja kotitekoinen leipä on yleensä hyvääkin. Kuten aina, pääni on täynnä kaikenlaisia henkilökohtaisia pieniä huolia, kuten että housut kiristävät vyötäröltä enemmän kuin viime viikolla, tukka on huonosti niin kuin kaikkina muinakin elämäni päivinä ja näytän muutenkin juuri niin typerryttävän arkiselta kuin millaiseksi itseni tunnenkin. Yhtäkkiä autoradiosta kuuluva musiikki havahduttaa minut. Väännän ääntä isommalle. En tunne kappaletta enkä tiedä kuka laulaa, mutta melodia kohottaa minut arkisten huolieni yläpuolelle ja  aiheuttaa sisimmässä resonanssin jonka koen mielihyvänä. Yhtäkkiä olen kiitollinen siitä, että saan olla täällä maan päällä ja  toimitella pieniä, varsin mitättömiä arkisia askareitani. Että minulla on korvat päässä ja kyky kuulla ja kuunnella ja iloita kuulemastani. Kun laulu päättyy, palaan hitaasti takaisin ruuhkaan ja muistan että videokasettajakin pitää muistaa ostaa. Tunnen rakastavani koko maailmaa. Kuuntelen vielä kuka tämä samettiääninen laulaja oli, painan nimen mieleeni ja lähden tekemään ostoksia. Aika pitkään melodian aiheuttama mielihyvä siivittää askeliani, mutta ruuhka on aikamoinen ja tielläni on jatkuvasti lauma törttöileviä ihmisiä jotka ovat tulleet markettiin näköjään vain juoruilemaan eivätkä tiedä että   jokaviikkoisesta ostoskoettelemuksesta kannattaisi yrittää selviytyä mahdollisimman nopeasti. Kassalla olen jo unohtanut koko laulun ja minulla on päällä ihan normaali lievä yleisärtymys koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.

Mutta nyt vielä jälkeenpäinkin ihmettelen mikä vaikutus musiikilla meihin on. Eikö se ole aika kummallista, että jotkut tietynlaiset äänet voivat vaikuttaa niin voimakkaasti? Mihin se oikeastaan perustuu, että kaipaamme musiikkia? Eihän musiikissakaan kai ole varsinaisesti mitään järkeä. Ei sitä mihinkään tarvita. Voisimme aivan hyvin elää elämämme kuuntelematta yhtään ainoaa musiikkikappaletta.

Kotiin päästyä harrastin hiukan nettisurffailua ja luonnollisesti paljastui, että suloääni johon olin korvani iskenyt on joku noista kansainvälisistä megaäänistä jotka luultavasti liikuttavat kaltaisiani hattarapäitä ympäri maailmaa ja luultavasti jokainen itseäänkunnioittava musiikinystävä osaa kiertää tällaiset kultakurkut kaukaa. Mutta täältä voi käydä kuuntelemassa you raise me up, mikäli kiinnostaa. Minä olen kuunnellut sen nyt noin kymmenen kertaa ja parempi puoliskoni kävi äsken kertomassa että minulla on naama aivan tulipunainen. Ei voi mitään.