Lauantairuuhka City-marketin parkkipaikalla. Autojono kyntää
lumikokkareiden ja ostoskärryjä lykkivien ihmisten joukossa. Mielessäni
pyörii välttämättömien taloustarvikkeiden lista. Pyykkipulveria,
tiskiainetta, viinipullo viemisiksi koska olemme menossa tapaamaan
saaristossa asuvia tuttuja. Leipoakin pitäisi jossain välissä, sillä
olen päättänyt ryhtyä monen vuoden tauon jälkeen tekemään ruokaleivät
itse. Siinä säästää rahaa, on aina tekemistä niin ettei tarvitse
laiskana maata, voi säännöstellä suolan saantia ja kotitekoinen leipä
on yleensä hyvääkin. Kuten aina, pääni on täynnä kaikenlaisia
henkilökohtaisia pieniä huolia, kuten että housut kiristävät vyötäröltä
enemmän kuin viime viikolla, tukka on huonosti niin kuin kaikkina
muinakin elämäni päivinä ja näytän muutenkin juuri niin typerryttävän
arkiselta kuin millaiseksi itseni tunnenkin. Yhtäkkiä autoradiosta
kuuluva musiikki havahduttaa minut. Väännän ääntä isommalle. En tunne
kappaletta enkä tiedä kuka laulaa, mutta melodia kohottaa minut
arkisten huolieni yläpuolelle ja aiheuttaa sisimmässä resonanssin
jonka koen mielihyvänä. Yhtäkkiä olen kiitollinen siitä, että saan olla
täällä maan päällä ja toimitella pieniä, varsin mitättömiä
arkisia askareitani. Että minulla on korvat päässä ja kyky kuulla ja
kuunnella ja iloita kuulemastani. Kun laulu päättyy, palaan hitaasti
takaisin ruuhkaan ja muistan että videokasettajakin pitää muistaa
ostaa. Tunnen rakastavani koko maailmaa. Kuuntelen vielä kuka tämä
samettiääninen laulaja oli, painan nimen mieleeni ja lähden tekemään
ostoksia. Aika pitkään melodian aiheuttama mielihyvä siivittää
askeliani, mutta ruuhka on aikamoinen ja tielläni on jatkuvasti lauma
törttöileviä ihmisiä jotka ovat tulleet markettiin näköjään vain
juoruilemaan eivätkä tiedä että jokaviikkoisesta
ostoskoettelemuksesta kannattaisi yrittää selviytyä mahdollisimman
nopeasti. Kassalla olen jo unohtanut koko laulun ja minulla on päällä
ihan normaali lievä yleisärtymys koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.
Mutta nyt vielä jälkeenpäinkin ihmettelen mikä vaikutus musiikilla
meihin on. Eikö se ole aika kummallista, että jotkut tietynlaiset äänet
voivat vaikuttaa niin voimakkaasti? Mihin se oikeastaan perustuu, että
kaipaamme musiikkia? Eihän musiikissakaan kai ole varsinaisesti mitään
järkeä. Ei sitä mihinkään tarvita. Voisimme aivan hyvin elää elämämme
kuuntelematta yhtään ainoaa musiikkikappaletta.
Kotiin
päästyä harrastin hiukan nettisurffailua ja luonnollisesti paljastui,
että suloääni johon olin korvani iskenyt on joku noista
kansainvälisistä megaäänistä jotka luultavasti liikuttavat kaltaisiani
hattarapäitä ympäri maailmaa ja luultavasti jokainen
itseäänkunnioittava musiikinystävä osaa kiertää tällaiset kultakurkut
kaukaa. Mutta täältä
voi käydä kuuntelemassa you raise me up, mikäli kiinnostaa. Minä olen
kuunnellut sen nyt noin kymmenen kertaa ja parempi puoliskoni kävi
äsken kertomassa että minulla on naama aivan tulipunainen. Ei voi
mitään.
lauantai, 7. tammikuu 2006