Juha Varto kertoo artikkelissaan Ajattelun ja kokemuksen suhde Pasolinista (kirjailija, elokuvaohjaaja) ja tämän lapsuuden auktoriteeteista.
Pasolini nimittää auktoriteeteiksi sellaisia tärkeitä esineitä joiden
kanssa hän joutui tekemisiin lapsena ja joista tavallaan on
johdettavissa ne olennaiset teemat joita hän on käsitellyt elokuvissaan
ja kirjoituksissaan. Yksi Pasolinin lapsuuden tärkeimmistä
auktoriteeteista olivat verhot jotka hän näki ensin kehdosta ja
myöhemmin vuoteesta. Verhot, jotka olivat ikkunan edessä, jotka
liikahtelivat ilmavirrassa ja joiden takaa kantautui ulkomaailman ääniä
huoneeseen jossa pieni Pasolini lepäsi.
Varto toteaa, että
maailmassa on paljon esineitä, jotka ovat ihmiselle merkityksellisiä.
Ne saattavat herättää positiivisia tai negatiivisia tuntemuksia tai
olla ambivalentteja. Esineillä on meihin vaikutuksensa, ne ovat
autoritaarisia. "Lapsi tai aikuinen
ei itse voi vaikuttaa esineiden auktoriteettiin vaan auktoriteetti
tulee päälle ja antaa maailman, edustaa maailmaa omalla painollaan."
Psykologian ja kasvatusajattelun yhteydessä korostetaan piirteitä jotka
tulevat muista ihmisistä (äiti, isä, opettaja, kaverit jne) mutta
kannattaisiko miettiä missä määrin jokin ei-inhimillinen, päälle
kaatuva esineiden maailma, vaikuttaa meihin?
Kun ajattelen
omaa lapsuuttani, hyvin tärkeältä tuntuu talo jossa asuin. Talossa oli
matala kellari ja yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on miten kävelen
kirkkaasta auringonpaisteesta portaat alas kellarin ovelle, työnnän
raskaan, kostean oven auki ja tunkeudun tuohon maanhajuiseen pimeään
tilaan joka ensin on niin korkea, että aikuinenkin pystyy seisomaan,
mutta madaltuu peremmälle mennessä niin että lapsikin joutuu
konttaamaan. Hämmästyttävintä kellarissa oli sen hiekkalattia. Hiekka
oli samaa silkkistä hiekkaa kuin Yyterissä, ne tietävät jotka ovat
käyneet Yyterin sannoilla. Muistan miten työnsin kädet viileään
hiekkaan ja syvemmälle kaivautuessa hiekka muuttui kosteammaksi. En
tiedä miksi tein niin vaikka minua pelotti olla siellä talon alla.
Mutta menin sinne aina uudestaan ja koko lapsuuttani sävyttävät
kummalliset leikit joita harrastin kotini pimeässä kellarissa. Sitten
talo purettiin eikä kellaria enää ole, mutta en saa sen tuoksua
mielestäni. Lapsena näin kellarista painajaisia. Nyt aikuisena pakenen
unissani kellariin kasvottomia vainoojiani. Minulla on salainen tie
kellarista vintille, mutta oikeassa lapsuudenkodissani sellaista ei
ollut.
Toinen lapsuuden keskeinen auktoriteetti on
olohuoneen lattiaa peittävä korkkimatto, jonka äiti aina vahasi ja
kiillotti villaräsyillä hangaten. Muistan vahan kirpeän tuoksun,
lattian viileän liukkauden takamukseni alla kun otin ensin vauhtia ja
sitten heittäydyin lattialle ja liu'uin huoneen reunalta toiselle.
Olisin valmis maksamaan aika suuren summan rahaa, jos saisin käsiini
purkin sitä vahaa ja saisin vielä haistaa sen tuoksun. Äiti muistaa
vahauksen, mutta ei aineen nimeä. Nämä kaksi ovat esimerkkinä asioista
joiden merkitystä en täysin ymmärrä, mutta olen silti vakuuttunut että
osittain niiden vuoksi minusta on tullut se mikä nyt olen.
tiistai, 10. tammikuu 2006