Juha Varto kertoo artikkelissaan Ajattelun ja kokemuksen suhde Pasolinista (kirjailija, elokuvaohjaaja) ja tämän  lapsuuden auktoriteeteista. Pasolini nimittää auktoriteeteiksi sellaisia tärkeitä esineitä joiden kanssa hän joutui tekemisiin lapsena ja joista tavallaan on johdettavissa ne olennaiset teemat joita hän on käsitellyt elokuvissaan ja kirjoituksissaan. Yksi Pasolinin lapsuuden tärkeimmistä auktoriteeteista olivat verhot jotka hän näki ensin kehdosta ja myöhemmin vuoteesta. Verhot, jotka olivat ikkunan edessä, jotka liikahtelivat ilmavirrassa ja joiden takaa kantautui ulkomaailman ääniä huoneeseen jossa pieni Pasolini lepäsi.

Varto toteaa, että maailmassa on paljon esineitä, jotka ovat ihmiselle merkityksellisiä. Ne saattavat herättää positiivisia tai negatiivisia tuntemuksia tai olla ambivalentteja. Esineillä on meihin vaikutuksensa, ne ovat autoritaarisia. "Lapsi tai aikuinen ei itse voi vaikuttaa esineiden auktoriteettiin vaan auktoriteetti tulee päälle ja antaa maailman, edustaa maailmaa omalla painollaan." Psykologian ja kasvatusajattelun yhteydessä korostetaan piirteitä jotka tulevat muista ihmisistä (äiti, isä, opettaja, kaverit jne) mutta kannattaisiko miettiä missä määrin jokin ei-inhimillinen, päälle kaatuva esineiden maailma, vaikuttaa meihin?

Kun ajattelen omaa lapsuuttani, hyvin tärkeältä tuntuu talo jossa asuin. Talossa oli matala kellari ja yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on miten kävelen kirkkaasta auringonpaisteesta portaat alas kellarin ovelle, työnnän raskaan, kostean oven auki ja tunkeudun tuohon maanhajuiseen pimeään tilaan joka ensin on niin korkea, että aikuinenkin pystyy seisomaan, mutta madaltuu peremmälle mennessä niin että lapsikin joutuu konttaamaan. Hämmästyttävintä kellarissa oli sen hiekkalattia. Hiekka oli samaa silkkistä hiekkaa kuin Yyterissä, ne tietävät jotka ovat käyneet Yyterin sannoilla. Muistan miten työnsin kädet viileään hiekkaan ja syvemmälle kaivautuessa hiekka muuttui kosteammaksi. En tiedä miksi tein niin vaikka minua pelotti olla siellä talon alla. Mutta menin sinne aina uudestaan ja koko lapsuuttani sävyttävät kummalliset leikit joita harrastin kotini pimeässä kellarissa. Sitten talo purettiin eikä kellaria enää ole, mutta en saa sen tuoksua mielestäni. Lapsena näin kellarista painajaisia. Nyt aikuisena pakenen unissani kellariin kasvottomia vainoojiani. Minulla on salainen tie kellarista vintille, mutta oikeassa lapsuudenkodissani sellaista ei ollut.

Toinen lapsuuden keskeinen auktoriteetti on olohuoneen lattiaa peittävä korkkimatto, jonka äiti aina vahasi ja kiillotti villaräsyillä hangaten. Muistan vahan kirpeän tuoksun, lattian viileän liukkauden takamukseni alla kun otin ensin vauhtia ja sitten heittäydyin lattialle ja liu'uin huoneen reunalta toiselle. Olisin valmis maksamaan aika suuren summan rahaa, jos saisin käsiini purkin sitä vahaa ja saisin vielä haistaa sen tuoksun. Äiti muistaa vahauksen, mutta ei aineen nimeä. Nämä kaksi ovat esimerkkinä asioista joiden merkitystä en täysin ymmärrä, mutta olen silti vakuuttunut että osittain niiden vuoksi minusta on tullut se mikä nyt olen.