Lähetin käsikirjoituksen kustannustoimittajalleni ja sen jälkeen olo on
aina vähän kummallinen. Sitä haluaisi jollakin kosmisella imurilla
imuroida koko pumaskan takaisin ja tarkistaa vielä kerran että onko
siellä nyt kaikki niin kuin pitää. Ja kuitenkin tietää, ettei juuri nyt
jaksa/osaa tehdä käsikirjoituksen hyväksi mitään enempää. Mutta
kaduttaa kuitenkin se lähettäminen. Olisi pitänyt vielä hautoa,
työstää, viilata ja säätää, vaikka tiedän etten nyt kykene. Mutta kun
aina pitäisi kyetä. Minkäänlaisia rajoja ei saisi suorituskyvyllä olla.
Ja kuitenkin ne rajat ovat.
Yleensäkin harmittaa, että on pakko aina yrittää jotain mitä ei osaa.
Saan jonkin verran sellaista sähköpostia jossa kysellään jatkuuko
Emma-sarja. Se tuntuu mukavalta. Ja kuitenkin on aina pakko sanoa: ei
jatku. Olisi niin helppo kirjoittaa aina uusi Emma-kirja. Ja sitten
taas ei. Tulee kuristustauti pelkästä ajatuksestakin. En kaipaa Emmaa
lainkaan, ja kuitenkin on ikävä aina vastata että toivottavasti löydät
muuta mukavaa luettavaa koska lisää Emmoja ei ole tulossa. Tämä on
varmasti kliseistä, mutta minulla on halu luoda nahkaani. Ei se mikään
itsetarkoitus ole, vaan melkein fyysinen tunne, kaipaus johonkin
uuteen. Halu löytää sisältään uusia puolia ja ilmentää niitä muille. En
yleensäkään ole ollut tyytyväinen siihen millaisena heijastun tämän
maailman peileissä. Katson itseäni ja ajattelen: ei, en tuo ole minä.
Olen aivan toisenlainen. Ei kannata peiliä syyttää jos naama on vino,
sanotaan ja silti minä mietin. Ehkä peilitkin voivat olla vinoja?
Itsensä hyväksyminen on tietysti tärkeä asia. Että voisi olla
tyytyväinen siihen kuvaan joka maailman peileissä näkyy. Mutta minä en
taida oikein olla tyytyväinen. Tekisi mieli lyödä säpäleiksi kaikki
tämän maailman peilit ja uhota että ne vääristelevät totuutta.
Omien kirjojen ympärillä käytäviä pieniä nettikeskusteluntynkiä on
tuskallista seurata. Kun yksi nuori lukija toteaa pitäneensä
Maanantaisyndroomasta, toinen saattaa sanoa siihen, että
Maanantaisyndrooma oli Siskodisko-sarjan typerin. Toisaalta voi pitää
kai positiivisena, että kirja oli kuitenkin ollut sen verran
kiinnostava, että se oli luettu loppuun ja todettu juonenkäänteet
typeriksi. Jollakin tasolla se on silloinkin koskettanut, vaikka ei
niin kuin olisin tietysti toivonut. No kaikkia ei voi miellyttää,
paitsi että jotkut tuntuvat voivan miellyttää ainakin melkein kaikkia.
Tai saavuttavat sellaisen aseman, että ne joita ei miellytä, pitävät
kuitenkin suunsa kiinni etteivät esimerkiksi vaikuta typeriltä jos
eivät ymmärrä jonkin tietyn teoksen upeutta.
Minulla on jonossa pitkä rivi käsikirjoituksia joita voisi ryhtyä
työstämään, mutta ajattelin tässä viettää nyt pientä välikautta.
Rentoutua esimerkiksi tekemällä muutaman apurahahakemuksen. Olen
yleensä pusertanut hakemukset vasta illalla, varsinaisen kirjoitustyön
jälkeen, mutta ajattelin kokeilla uutta strategiaa. Minulla on
muutenkin nyt uuden vuoden kunniaksi uusi strategia. Aion ottaa
rennommin. Aion kuunnella itseäni enemmän. Seurata vaistojani. Opetella
tunnistamaan tunteitani ja muuta sellaista jännittävää ja osittain
tuskallistakin.
maanantai, 16. tammikuu 2006