Lähetin käsikirjoituksen kustannustoimittajalleni ja sen jälkeen olo on aina vähän kummallinen. Sitä haluaisi jollakin kosmisella imurilla imuroida koko pumaskan takaisin ja tarkistaa vielä kerran että onko siellä nyt kaikki niin kuin pitää. Ja kuitenkin tietää, ettei juuri nyt jaksa/osaa tehdä käsikirjoituksen hyväksi mitään enempää. Mutta kaduttaa kuitenkin se lähettäminen. Olisi pitänyt vielä hautoa, työstää, viilata ja säätää, vaikka tiedän etten nyt kykene. Mutta kun aina pitäisi kyetä. Minkäänlaisia rajoja ei saisi suorituskyvyllä olla. Ja kuitenkin ne rajat ovat.

Yleensäkin harmittaa, että on pakko aina yrittää jotain mitä ei osaa. Saan jonkin verran sellaista sähköpostia jossa kysellään jatkuuko Emma-sarja. Se tuntuu mukavalta. Ja kuitenkin on aina pakko sanoa: ei jatku. Olisi niin helppo kirjoittaa aina uusi Emma-kirja. Ja sitten taas ei. Tulee kuristustauti pelkästä ajatuksestakin. En kaipaa Emmaa lainkaan, ja kuitenkin on ikävä aina vastata että toivottavasti löydät muuta mukavaa luettavaa koska lisää Emmoja ei ole tulossa. Tämä on varmasti kliseistä, mutta minulla on halu luoda nahkaani. Ei se mikään itsetarkoitus ole, vaan melkein fyysinen tunne, kaipaus johonkin uuteen. Halu löytää sisältään uusia puolia ja ilmentää niitä muille. En yleensäkään ole ollut tyytyväinen siihen millaisena heijastun tämän maailman peileissä. Katson itseäni ja ajattelen: ei, en tuo ole minä. Olen aivan toisenlainen. Ei kannata peiliä syyttää jos naama on vino, sanotaan ja silti minä mietin. Ehkä peilitkin voivat olla vinoja? Itsensä hyväksyminen on tietysti tärkeä asia. Että voisi olla tyytyväinen siihen kuvaan joka maailman peileissä näkyy. Mutta minä en taida oikein olla tyytyväinen. Tekisi mieli lyödä säpäleiksi kaikki tämän maailman peilit ja uhota että ne vääristelevät totuutta. 

Omien kirjojen ympärillä käytäviä pieniä nettikeskusteluntynkiä on tuskallista seurata. Kun yksi nuori lukija toteaa pitäneensä Maanantaisyndroomasta, toinen saattaa sanoa siihen, että Maanantaisyndrooma oli Siskodisko-sarjan typerin. Toisaalta voi pitää kai positiivisena, että kirja oli kuitenkin ollut sen verran kiinnostava, että se oli luettu loppuun ja todettu juonenkäänteet typeriksi. Jollakin tasolla se on silloinkin koskettanut, vaikka ei niin kuin olisin tietysti toivonut. No kaikkia ei voi miellyttää, paitsi että jotkut tuntuvat voivan miellyttää ainakin melkein kaikkia. Tai saavuttavat sellaisen aseman, että ne joita ei miellytä, pitävät kuitenkin suunsa kiinni etteivät esimerkiksi vaikuta typeriltä jos eivät ymmärrä jonkin tietyn teoksen upeutta.

Minulla on jonossa pitkä rivi käsikirjoituksia joita voisi ryhtyä työstämään, mutta ajattelin tässä viettää nyt pientä välikautta. Rentoutua esimerkiksi tekemällä muutaman apurahahakemuksen. Olen yleensä pusertanut hakemukset vasta illalla, varsinaisen kirjoitustyön jälkeen, mutta ajattelin kokeilla uutta strategiaa. Minulla on muutenkin nyt uuden vuoden kunniaksi uusi strategia. Aion ottaa rennommin. Aion kuunnella itseäni enemmän. Seurata vaistojani. Opetella tunnistamaan tunteitani ja muuta sellaista jännittävää ja osittain tuskallistakin.