Yritän nyt kuitenkin pärettää tuosta Brokeback mountainista jonka kävin eilen katsomassa ihan tuoreeltaan. Tätähän leffaa on hypetetty aika tavalla ja mainonta oli ollut tehokasta koska teatteri täyttyi ääriään myöten perjantaina klo 17. Minäkin olin odottanut tätä elokuvaa jo monta viikkoa. Kuten olen ennenkin maininnut, olen heikkona tunteellisiin homoleffoihin, en tiedä miksi. Mutta tiedän etten ole ainoa nainen maailmassa jolla on tällainen kieroutuma. Tiedän mm. että slashiksi kutsutaan fanien kirjoittamia tarinoita joissa sarjojen tai elokuvien mieshenkilöille kehitellään yhteisiä homoeroottisia kohtauksia. Mieleeni jäi, että esim. Star trekin kapteeni Kirkin ja Spockin suhde olisi inspiroinut erityisesti tyttöjä/naisia. Minullakin on nyt mielessä monta tarinaa jotka voisin kirjoittaa Ennisistä ja Jackista, mutta valitettavasti minulla ei taida olla aikaa eikä voimavaroja fanifiktion tekemiseen.

Mutta siis tästä leffasta. Ihan oma päreen aihe voisi olla miettiä, miksi monet naiset suhtautuvat homoeroottisiin suhteisiin niin romanttisesti. Se on minusta aika erikoista. Olen välillä yrittänyt miettiä sitä, mutta en ole löytänyt järkevää vastausta. Joten jätän aiheen sikseen, mutta otan mielelläni tulkintoja vastaan tietäväisemmiltä ihmisiltä. Kerron nyt vain miksi pidin tästä elokuvasta. Ensinnäkin minusta on ihanaa kun elokuvassa käytetään elokuvan mahdollisuuksia. Onhan se tietenkin kaupallista. Tätäkin leffaa tehdessä on varmasti poltettu rahaa, mutta kyllä se myös näkyy, koska kuvaus on upeaa, maisemat henkeäsalpaavia, mutta eivät kiiltokuvamaisia. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt köyhää Amerikkaa ja köyhiä amerikkalaisia kuvatun näin riipaisevasti. Katsokaa miten Ennis käy Jackin kuoltua tapaamassa tämän vanhempia. Katsokaa taloa, keittiötä, isää ja äitiä. Sen kuluneempia taloja, tavaroita ja ihmisiä en nyt heti muista nähneeni. Ja äidin katsetta  kun hän antaa Ennisille paperipussin jonne Ennis voi laittaa rakastettunsa huoneesta löytämänsä paidat, en unohda varmaan ikinä. Hänen oma paitansa, jonka hän oli luullut kadottaneensa, ja sen päällä Jackin paita. Aivan kuin Jack olisi halunnut siten sulkea Ennisin syliinsä.

Elokuva oli traaginen, koska Ennis ja Jack selvästikin kuuluivat yhteen. He olivat hyväksi toisilleen. Mutta siellä missä he elivät, asenteet heidänlaisiaan kohtaan olivat ankarat ja erityisesti Ennisia pelotti tuomio jonka maailma heille langettaisi. Traagisinta tarinassa oli se, että heillä oli mahdollisuus onneen. Maailma heidän ympärillään oli muuttumassa ja Jack persoonaltaan joustavampana tajusi sen. Mutta Ennis ei kyennyt muuttumaan. Hän pelkäsi ja siksi kielsi itseltään onnen mahdollisuuden. Joten minulle tämä elokuva puhuu voimakkaasti pelon voittamisesta. Tai rohkeudesta. Siitä että uskaltaa tehdä niin kuin tuntee oikeaksi eikä anna maailman mahdollisen tuomion hyydyttää itseään. Jostain syystä juuri tämä puoli näissä elokuvissa puhuttelee minua eniten. Miten paljon ihmiseltä vaaditaan, että hän uskaltaa kulkea omaa tietään ja miten välttämätöntä se on.