Olen meuhkannut Keltikangas-Järvisen kirjasta Temperamentti -ihmisen yksilöllisyys jo paljon ennen kuin olen edes lukenut sitä. Minä joka olen aina vastustanut perinnöllisyyden merkitystä ja nähnyt ihmisen kulttuurinsa ja kasvatuksensa tuotoksena olen nyt hurahtanut ajatukseen, että meissä onkin   biologisperäisiä, suhteellisen pysyviä taipumuksia. Temperamentti ei tietenkään selitä kaikkea, se on vain synnynnäinen lähtökohta persoonallisuudelle.

Mietin, voisiko hankalan temperamenttityypin avulla löytyä selitys sille miksi olin huono koulussa. Luulisi tietenkin ettei asiasta tarvitsisi välittää, tuskin joudun enää koulun penkille kärsimään, vaikka aika usein näenkin sellaisia unia. Mutta olen ison osan elämästäni opiskellut (kuten moni muukin) ja saanut tuntea itseni tyhmäksi, osaamattomaksi tai muuten ärsyttäväksi tyypiksi. Vaikken päivittäin pure rystysiäni sen vuoksi, epäonnistuminen opinnoissa on  muokannut persoonaani. 

Joitakin selittäviä tekijöitä olen löytänyt. Koululaiselta edellytetään keskittymiskykyä ja matalaa häirittävyyttä. Toisin sanoen hyvä koululainen on sellainen joka junnaa annettua tehtävää piittaamatta siitä mitä ympärillä tapahtuu.  Minulla  keskittymiskyky on aina ollut huono, koska mikä tahansa rasahdus ympäristössä suuntaa ajatukseni heti sinne. En yleensäkään kestä meteliä enkä kovia ääniä. Olen syyttänyt keskittymiskyvyn heikkoudesta itseäni. Minä olen huono, lyhytjänteinen ihminen, jolla ei ole vaadittavaa sitkeyttä. Välillä olen syyttänyt myös vanhempiani koska he ovat kasvattaneet minua huonosti ja tehneet minusta hullun. Mutta entä jos kysymyksessä on temperamentin piirre? Entä jos minä vain olen tällainen? Huono keskittymään, helposti häiriintyvä henkilö.

Temperamenttiteoriassa on se lohdullinen puoli, että temperamenttipiirteet eivät itsessään ole hyviä tai huonoja. Siis tämä keskittymiskyvyttömyyskään ei ole välttämättä huono juttu, vaikka se äkkipäätä voisi sellaiselta vaikuttaa. Temperamenttityypin merkitys syntyy vasta vuorovaikutuksessa jossa se ilmenee. Omaa nykyistä työtäni keskittymiskyvyttömyys ei kauheasti haittaa. Olen tottunut työskentelemään  vartin, korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Pahimmillaan vain viisi minuuttia kerrallaan. Mutta kun minulla on ollut aina taustalla ihannekuva järkähtämättömästä puurtajasta joka yksituumaisesti kirjoittaa aamusta iltaa muista piittaamatta, niin se on ollut omiaan lisäämään itsetunto-ongelmiani. 

Olen lukenut kirjaa vasta vähän runsaat sata sivua, mutta päätin nyt lopettaa itseni syyllistämisen siitä etten pysty lukemaan kirjaa kannesta kanteen nousematta välillä sohvalta ja etsimättä jääkaapista purtavaa. En yleensäkään enää moiti itseäni huonosta keskittymiskyvystä. Päätän että se on synnynnäinen temperamenttipiirre, minun tapani toimia. Vaikka kysymys sitten olisikin velttoudestani tai hulluudestani, niinä väliäkö hällä. En kuitenkaan näköjään mahda tälle taipumukselleni mitään.