Olen meuhkannut Keltikangas-Järvisen kirjasta Temperamentti -ihmisen
yksilöllisyys jo paljon ennen kuin olen edes lukenut sitä. Minä joka
olen aina vastustanut perinnöllisyyden merkitystä ja nähnyt ihmisen
kulttuurinsa ja kasvatuksensa tuotoksena olen nyt hurahtanut
ajatukseen, että meissä onkin biologisperäisiä, suhteellisen
pysyviä taipumuksia. Temperamentti ei tietenkään selitä kaikkea, se on
vain synnynnäinen lähtökohta persoonallisuudelle.
Mietin, voisiko hankalan temperamenttityypin avulla löytyä selitys
sille miksi olin huono koulussa. Luulisi tietenkin ettei asiasta
tarvitsisi välittää, tuskin joudun enää koulun penkille kärsimään,
vaikka aika usein näenkin sellaisia unia. Mutta olen ison osan
elämästäni opiskellut (kuten moni muukin) ja saanut tuntea itseni
tyhmäksi, osaamattomaksi tai muuten ärsyttäväksi tyypiksi. Vaikken
päivittäin pure rystysiäni sen vuoksi, epäonnistuminen opinnoissa
on muokannut persoonaani.
Joitakin selittäviä
tekijöitä olen löytänyt. Koululaiselta edellytetään keskittymiskykyä ja
matalaa häirittävyyttä. Toisin sanoen hyvä koululainen on sellainen
joka junnaa annettua tehtävää piittaamatta siitä mitä ympärillä
tapahtuu. Minulla keskittymiskyky on aina ollut huono,
koska mikä tahansa rasahdus ympäristössä suuntaa ajatukseni heti sinne.
En yleensäkään kestä meteliä enkä kovia ääniä. Olen syyttänyt
keskittymiskyvyn heikkoudesta itseäni. Minä olen huono, lyhytjänteinen
ihminen, jolla ei ole vaadittavaa sitkeyttä. Välillä olen syyttänyt
myös vanhempiani koska he ovat kasvattaneet minua huonosti ja tehneet
minusta hullun. Mutta entä jos kysymyksessä on temperamentin piirre?
Entä jos minä vain olen tällainen? Huono keskittymään, helposti
häiriintyvä henkilö.
Temperamenttiteoriassa on se
lohdullinen puoli, että temperamenttipiirteet eivät itsessään ole hyviä
tai huonoja. Siis tämä keskittymiskyvyttömyyskään ei ole välttämättä
huono juttu, vaikka se äkkipäätä voisi sellaiselta vaikuttaa.
Temperamenttityypin merkitys syntyy vasta vuorovaikutuksessa jossa se
ilmenee. Omaa nykyistä työtäni keskittymiskyvyttömyys ei kauheasti
haittaa. Olen tottunut työskentelemään vartin, korkeintaan puoli
tuntia kerrallaan. Pahimmillaan vain viisi minuuttia kerrallaan. Mutta
kun minulla on ollut aina taustalla ihannekuva järkähtämättömästä
puurtajasta joka yksituumaisesti kirjoittaa aamusta iltaa muista
piittaamatta, niin se on ollut omiaan lisäämään
itsetunto-ongelmiani.
Olen lukenut kirjaa vasta vähän
runsaat sata sivua, mutta päätin nyt lopettaa itseni syyllistämisen
siitä etten pysty lukemaan kirjaa kannesta kanteen nousematta välillä
sohvalta ja etsimättä jääkaapista purtavaa. En yleensäkään enää moiti
itseäni huonosta keskittymiskyvystä. Päätän että se on synnynnäinen
temperamenttipiirre, minun tapani toimia. Vaikka kysymys sitten
olisikin velttoudestani tai hulluudestani, niinä väliäkö hällä. En
kuitenkaan näköjään mahda tälle taipumukselleni mitään.
sunnuntai, 1. tammikuu 2006