Olen lukenut Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Hyvä itsetunto. ( Minua harmittaa ettei kirjassa ole lähdeluetteloa. Se puuttui myös temperamentteja käsittelevästä teoksesta.)

LKJ kertoo, että Suomi oli parikymmentä vuotta sitten mukana kansainvälisessä vertailussa, jossa tarkasteltiin amerikkalaisten ja Euroopan eri maiden ihmisten tunne-elämää. Suomalaiset poikkesivat muista kansallisuuksista suuresti. Heidän tunnekokemuksensa olivat kaikkein negatiivisimpia, heillä oli käytössään monipuolisin kokoelma negatiivisia tunteita. Lisäksi he kokivat nämä tunteet voimakkaampina kuin muut tutkittavat ja pitivät negatiivisia tunteita positiivisia tärkeämpinä. Heillä oli esim. vihantunteille enemmän erilaisia muotoja kuin muilla. Vihaisuus oli heille myös voimakkaampi kuin muille kansallisuuksille. Suomalaiset myös pitivät vihaa tärkeämpänä tunteena kuin esimerkiksi iloa. Positiivisten tunteiden määrä taas oli suomalaisilla vähäisempi kuin muilla kansoilla. He eivät kokeneet positiivisia tunteita kovin voimakkaina eivätkä pitäneet niitä yhtä tärkeinä kuin negatiivisia. Tässä tutkimuksessa myös legenda suomalaisesta kateudesta sai faktapohjaa. Suomalaisilla kateus ruoskii heitä ponnistuksiin, pärjäämään paremmin. Lopputulos tutkimuksessa oli, että "kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin ja kateellisin kansa."

Mistä tällainen ilmapiiri? Mielestäni meidän olisi syytä pohtia tätä juttua. Se on tietenkin hankalaa koska olemme suomalaisen negatiivisuuden kasvattamia ja pidämme sitä ainoana oikeana ja järkevänä maailmanjärjestyksenä. Muualla ollaan lepsuja ja lällyjä eivätkä ne sitten mitään osaakaan. Suomalaisten kilpailukykyä onkin viime vuosina hehkutettu, olemme maailman kilpailukykyisimpiä, mutta vielä paremmin pitäisi menestyä, joten löysät pois!

Tietysti kansallisuuksien sisällä on suuria henkilökohtaisia eroja siinä kuinka voimakkaasti koemme tunteita ja kuinka positiivinen tai negatiivinen tunnerekisteri meillä on, emme me mitään toistemme klooneja ole. Mutta olen joskus ihmetellyt, miksi on niin harvoja kotimaisia kirjailijoita joiden teoksista nauttisin. Ja ne joista nautin ovat suomenruotsalaisia. Jos me todella olemme näin poikkeuksellisen negatiivisia ihmisiä, ei tarvitse ihmetellä miksi kirjallisuuskin on negatiivista. Olen pitänyt itseäni syntymäalakuloisena ihmisenä, joten nyt mietin miksi alakuloinen, kolkko kotimainen kirjallisuus ei kuitenkaan minua viehätä. Miksi kaipaan  käännöskirjallisuutta joka on hengeltään huomattavasti valoisampaa?