Maailmankaikkeus toimii. Sellainen ajatus minulle tuli tänään kun
törmäsin kaupassa nuoruudentuttavaani. Aloimme siinä muistella menneitä
ihan niin kuin tässä iässä asiaan kuuluu. Meillä on yhteistä historiaa
Keski-Porin seurakuntanuorista vuosilta 1973-1977 ja siitähän sitä
riittää puhuttavaa. Entiset seurakuntanuoret järjestivät viime kesänä
tapaamisenkin Ruissalossa, minne minä en tietenkään osallistunut koska
pelkkä ajatuskin nosti kaikenlaista outoa ruoppaa pintaan. Mutta
entisiä seurakuntakamuja on aina kiinnostava tavata yksitellen. Silloin
ahdistuksia on jotenkin helpompi hallita.
Se mikä varsinaisesti herätti mielleyhtymän maailmankaikkeuden
toiminnasta on havainto, että tänään tapaamani ihminen on saman
kansakoulunopettajan traumatisoima kuin minäkin. Kohtalotoveri!
Ihmeellinen lahja, siis ihan totta. Olen kyllästyttänyt ihmisiä
kertomalla loputtomasti tarinoita siitä kuinka väärin minua on koulussa
kohdeltu, mutta eihän se ketään kiinnosta. On ollut tuskallista tajuta,
että minun lisäkseni kukaan muu ei tiedä mistä minä puhun. Ja nyt
sitten tapaan ihmisen joka tietää. Joka kertoo joutuneensa toistuvasti
tuon saman opetushirviön nolaamaksi. Asia joka on ollut minun
henkilökohtainen häpeäni muuttuukin yhteiseksi kokemukseksi. Asetelma
onkin äkkiä aivan toinen. Tähän asti en ole voinut olla varma kenessä
on ollut vika, minussa vai opettajassa. Entä jos kaikki muut ovat
olleet opettajaan tyytyväisiä, eikö se silloin tarkoittaisi että
minussa oli jotain vikaa? Mutta nyt olen siis kuukauden sisällä täysin
yllättäen törmännyt kahteen luokkatoveriini tuolta ajalta ja kummankin
kokemus on samansuuntainen oman kokemukseni kanssa. Minusta tuntuu
etten vielä itsekään ymmärrä kuinka mullistava tämä tieto on. Minua
kiinnostaisi tietää kuinka moni luokkatoveri joutui silloin aikoinaan
tämän opettajan nolaamiksi.
Olen yrittänyt muistella noita vuosia, mutta pääni on siltä kohden
ollut aivan tyhjä. Muistan omat tunteeni, yksinäisyyden, häpeän,
huonouden, tyhmyyden,
mutta en muista muita konkreettisia tapahtumia kuin omat
nolatuksitulemiseni. En ole muistanut edes luokkatovereitani. Nyt
jutellessa tuntui aivan siltä, kuin sisimmässäni olisi avautunut ovi
huoneeseen jonne minulla ei ole ennen ollut pääsyä. Luokkakavereiden
nimiä on alkanut tulla mieleen. Kasvoja, ilmeitä, äänensävyjä, hajuja.
Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola oli muuten samalla luokalla
ja senkin minä oikeastaan tajusin vasta äsken. Nyt tuli kyllä mieleen
että pitäisi kysyä Jaanalta, miten hän koki nuo vuodet. Jaana oli
iloinen ja aktiivinen, todellinen unelmaoppilas, tällainen vaikutelma
minulla on. Kiinnostaisi tietää mikä oli hänen kokemuksensa.
Olen nyt jotenkin täpinöissäni tämän asian kanssa. Tämä on minusta ihan älyttömän jännittävää.
perjantai, 13. tammikuu 2006