Usein tulee mietittyä maailmankatsomuksensa ja uskomustensa muodostumista sen pohjalta millaisia asioita muistaa. Olen käynyt läpi lapsuudenkokemuksiani ja etsinyt selitystä miksi esim. reagoin niin voimakkaasti epäoikeudenmukaisuuteen. Kukaan ei tietenkään pidä siitä jos kokee tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, mutta minussa epäoikeudenmukainen kohtelu aiheuttaa  raivoa myös silloin kun se kohdistuu johonkin toiseen. Tunne on niin voimakas, että taustalla täytyy olla psykologinen, osin tiedostamaton motiivi. 

Sain äsken hauskan pienen todisteen unohdettujen tapahtumien psykologisesta merkityksestä. Eräs tunnettu naispappeuden vastustaja herättää minussa aina raivoa kun näen hänen kuvansa lehdessä. Olen ihmetellyt sitä. On sinänsä ymmärrettävää ettei minulla ole herttaisia tunteita naispappeuden vastustajia kohtaan. Koen tilanteen vähän samanlaiseksi kuin jos Kirjailijaliitossa olisi pieni äänekäs vähemmistö joka sinnikkäästi vaatisi etteivät naiset saisi julkaista kirjoja. Kokisin sen loukkaavana. Mutta koska ilmapiiri ei tällä hetkellä ole sellainen, että naisilta oltaisiin kieltämässä oikeutta kirjoittaa kirjoja, en varmaan jaksaisi ottaa asiasta kovin paljon itseeni. Joten vielä vähemmän minua pitäisi kuohuttaa joku tietty naispappeuden vastustaja.

Mutta tämäpä se jännä juttu olikin. Nimittäin kansakoulukaverini M. kertoi
, että minä ja hän olimme olleet seitsemänkymmentäluvun puolivälissä kylässä tämän viidesläisen naispappeuden vastustajan luona. Tyyppi oli sanonut mm. että naisille pitää puhua yksinkertaisesti ja esittää yksinkertaisia, konkreettisia kysymyksiä kuten oletko itse leiponut tämän pullan? Olin myöhemmin ollut tämän naispappeuden vastustajan kanssa samalla matkalla ja hän oli kohdellut raskaana olevaa vaimoaan epäkunnioittavasti. Minä en muista tällaisia juttuja lainkaan. Mutta nyt kun M. kertoi niistä, tajuan paremmin tunnereaktiotani. Olen tavannut naispappeuden vastustajan joskus, hänen asenteensa on loukannut minua enkä ole voinut unohtaa sitä vaikka hän henkilönä on unohtunut.

Nyt jälkeenpäin pidän mahdollisena, että kyseinen henkilö saattoi vain vitsailla silloin. Ehkä hän ei ollut niin kamala kuin silloin koimme. Olimme herkässä iässä emmekä ymmärtäneet hänen huumoriaan. Mutta ei sellaista leikkiä ettei totta toinen puoli. Olennaista kuitenkin on, että tapahtuma, jonka olin täysin unohtanut, leimaa hyvin voimakkaasti asennoitumistani sekä tähän yksittäiseen ihmiseen, että myös uskonnolliseen liikkeeseen jota hän edustaa.