Viimeisen kirjoittajatapaamisen jälkeen olen ollut erityisen hyvällä
mielellä. Ryhmä on hauska. Ihmiset ovat rohkeita ja avomielisiä ja
ihmettelevät vilpittömästi toistensa elämää joka pieninä episodeina on
puolentoista vuoden aikana purkautunut ulos teksteinä. Niitä on
luettu ja pohdittu yhdessä, vaihtelevin tunnelmin. Muistelen että
alussa oli jännitteisempää, enkä oikein tiedä missä vaiheessa tunnelma
on muuttunut. Harmi etten ole tehnyt itselleni minkäälaisia
muistiinpanoja. Sen muistan, että viime kevään viimeisessä tapaamisessa
nauroimme varmasti puoli tuntia erästä hirvittävän traagista tarinaa
vankikarkurista joka oli piileskellyt huussin alla paskasaavissa.
Kirjoittaja itse nauroi niin paljon ettei oikein pystynyt lukemaan
juttuaan. Jälkeenpäin seurakuntakeskuksen siivooja kyseli minulta
huolestuneena, että mitä siellä suljetun oven takana oikein tapahtui,
kun ihmiset nauroivat niin paljon.
Nyt viimeksi kokoontuminen sujui suurin piirtein niin, että jokainen
luki vuorollaan rakkaudesta kirjoittamansa tekstin, joka saattoi olla
novelli, tuokiokuva, runo. Huomattavan usein tekstin lukemista seurasi
jonkun ryhmäläisen esittämä lapsenomainen, vilpitön, ihmettelevä
kysymys, jonka seurauksena muut räjähtivät nauramaan. Sitten naurua
jatkui noin 5-10 minuuttia. Mietin kyllä, että pitäisikö minun
keskeyttää nauraminen, mutta kohtuuankea seurakuntasali tuntui pimeänä
talvi-iltana täyttyvän ihmeellisestä valosta kun ihmiset nauroivat
toistensa elämälle. Naurussa ei ollut mitään pahanilkistä, vain aitoa
ihmettelyä ja riemua siitä kuinka omituisia asioita meidän mielessämme
liikkuu. Kuinka hassuja olemme kaikki. Ohjaajan tehtääväni toteutin
lähinnä katkaisemalla nauramisen jossain vaiheessa, lausumalla muutaman
kirjoittamisen tekniikkaan liittyvän huomion ja antamalla vuoron
seuraavalle, niin että kahden tunnin aikana jokainen ehtisi lukemaan
tekstinsä.
Olen vetänyt näitä elämäkerrallisen kirjoittamisen
kursseja monia ja jokainen ryhmä on tietenkin yksilö. Jokaiseen
ryhmäänsä aina kiintyy ja on aina hienoa nähdä, miten ihmiset
rohkaistuvat ja avautuvat sekä kirjoittajina että muuten. Mutta tämän
ryhmän kohdalla minulla on sellainen olo kuin he olisivat tulleet tälle
kurssille nimenomaan nostaakseen minua ylös murheenalhosta. Aloimme jo
suunnitella yhteistä kirjallisuuspiiriä. Minusta olisi mukava jatkaa
tämän porukan kanssa, vaikka kurssimme päättyy antologian
julkaisemiseen toukokuussa.
Länsi-Suomen opisto järjestää
muuten kurssin Elämäntarinat talteen kirjoittamalla. Ajankohta on
12.6-22.6.2006. Olen siellä opettajana, mikäli kurssille tulee väkeä. Tuolta varmaan löytyy lisätietoja.
perjantai, 3. helmikuu 2006