36194.jpg

Yhteisöllä on suuri voima yksilön yli. Se on jotenkin pelottavaa. Ihmiset joiden elämä on sujunut suhteellisen kivuttomasti yhteisön asettamien normien puitteissa eivät koskaan tule todella tietoisiksi siitä millä tavalla yhteisö ohjaa ja painostaa meitä. En nyt tarkoita sitä, että kukaan pääsisi elämässään helpolla. Mutta jos olet kohtuullisen mukavan näköinen hetero, pärjäät koulussa kohtalaisesti, löydät töitä ja parisuhteita, saat terveitä lapsia joita ei hirvittävästi kiusata koulussa ja jotka pärjäävät, niin et tavallaan koskaan joudu miettimään sitä millainen olet, ainakaan samalla tavalla kuin ihminen jolla on jokin poikkeavuus. Sanotaan nyt vaikka hyvin lyhyt mies. Tai hyvin pitkä nainen. Tai seksuaaliselta suuntaukseltaan poikkeava ihminen. Vasta siinä kohden kun elämäsi ei sujukaan odotustenmukaisesti, normipaineet tulevat näkyviin ja tunnet ne omassa elämässäsi. Yhteisön paineen tuntee vain se, joka syystä tai toisesta ei kykene tai halua toimia odotusten mukaisesti.


Siksi minua ehkä koskettavat nuo homotarinat ja dokumentit interseksuaaleista. Että ihminen voi saada syntymälahjaksi ominaisuuksia jotka leimaavat hänet ja joille hän ei mahda mitään. Lyhyelle miehelle ei hänen lyhyydestään tarvitsisi olla mitään haittaa. Se ei ole sairaus. Mutta jos mies tässä yhteiskunnassa on sanotaan nyt vaikka alle 150 senttinen, niin hän joutuu kyllä jatkuvasti tekemisiin sen asian kanssa että hän on niin lyhyt. Uskoisin näin. Vai olenko väärässä? Sama pätee naiseen joka on 190 pitkä eikä tunne kutsumusta koripalloilijaksi. Ja vaikka tuntisikin.