Olen askarrellut sivupohjien kanssa. Ihanat, auttavaiset enkelit Tiia
ja Herkku ovat ryhtyneet pelastamaan harmauteen hukkuvia Vuodattajia
värittömän elämän ahdingolta. Miten tälläisia ihmisiä onkaan olemassa?
Pyyteettömiä auttajia. Tämän ruutupaperipohjan tarjoaa Herkku. Olen
erittäin kiitollinen mahdollisuudesta vaihtaa tylsä sivupohja tähän
vähän värikkäämpään versioon, mutta onko tätä helppo lukea? Kokeilin
äsken toista, Miroa, mutta Karpalo valitti että teksti menee hämäräksi.
No mitäs muuten. Viikonloppu vetelee viimeisiään. Olen
harrastanut kulttuuria ja uskontoa. Toisin sanoen olen ollut katsomassa
musikaalin Elisabeth ja olen käynyt kirkossa. Pidin kummastakin
häppeningistä. Elisabethin suhteen en odottanut mitään, koska siis
lähtökohtaisesti vihaan musikaaleja ja musikaali jossa yhtenä
päätähtenä on Tomi Metsäketo niin... No en sano mitään enempää, mutta
ei kuulu suosikkeihini. Varasin liput koska 80 v äitini ihailee Tomi
Metsäketoa. Minulle oli suurenmoinen yllätys, että uppouduin musikaalin
aivan täysillä ja nautin siitä suunnattomasti. Lopussa taputin
kämmenet rakoille ja tömistin jalkojani. Äitikin tykkäsi musikaalista,
joskin yhden kohtauksen isomahaiset ja rumat prostituoidut olivat
hänelle hiukan liikaa. Mutta Metsäketo oli hänen mielestään ihana.
Kirkossa istuminenkin on mukava harrastus. Tykkään urkumusiikista.
Pidän kirkon tunnelmasta, se jotenkin rikkoo arkista latteutta johon
niin helposti vaivun. Pidän siitä kun pappi lopussa sanoo: menkää
rauhassa. Jotenkin sitä aina oikein odottaa. Että voisi mennä rauhassa
ja olla iloinen ja luottavainen.
sunnuntai, 5. helmikuu 2006