Eilisellä
iltapäiväkävelyllä ylitin Aura-joen rautatiesiltaa pitkin. Olimme
kierrelleet Raunistulassa ja väistelleet rappioalkoholisteja jotka
odottivat että Ensisuojan ovet avautuisivat. Siltaa ylittäessäni satuin
vilkaisemaan Halisten suuntaan ja näin että jäällä makasi ihminen. Se
oli kyllä sen verran kaukana, etten voinut olla ihan varma oliko se
ihminen, vai vain jokin ihmistä muistuttava muodostelma. Pysähdyin ja
huomautin asiasta ystävälleni. Jäimme nojaamaan sillan kaiteeseen ja
seuraamaan tilannetta. Tuuli humisi korvissa. Lumi oli puhtaan
valkoista. Rannalla, pusikossa kolme tuulipukuista, takkuista pörrikkää
kierrätti pulloa. Viinan hinnan alennuksista on ollut se siunaus että
korvikkeiden juomisesta on kai melkein vallan luovuttu. Mutta siis se
ihminen, tai se joka muistutti ihmistä, makasi siellä jäällä,
liikkumatta.
Minulla oli jalat ihan muusina pitkästä
kävelystä ja kotiin oli vielä runsaan puolen tunnin kävely, ei olisi
millään huvittanut rämpiä katsomaan mikä siellä oli hätänä tai oliko
mikään koska koti oli aivan eri suunnassa. Hahmo oli aivan liian
kaukana että olisi kannattanut huutaa. Missään tapauksessa en aikonut
talsia jäätä myöten katsomaan, sillä juuri oli ollut lehdessä juttua
siitä kuinka Aura-joesta on nosteltu jäihin vajonneita koska jää ei
kerta kaikkiaan ole riittävän vahvaa. Joten me sitten seisoimme siinä
ja mietimme mitä pitäisi tehdä. Soittaa heti ambulanssi? Mennä
lähemmäksi rantaa pitkin, yrittää huutelemalla ottaa selvää että oliko
jokin hätänä? Vai olettaa, että joku siellä vain huvikseen kevätpäivänä
makaa jäällä ja katselee taivasta? Koska siis minäkin olen tehnyt
sellaista joskus. Muistan erään kielteisen kustannuspäätöksen saatuani
maanneeni keskelle peltoa jääneessä pienessä lumiläntissä varsin
pitkään, koska silloin tuntui että se oli ainoa paikka missä pystyi
olemaan kun oma epäonnistuminen ja sen tuoma pettymys ja häpeä
humisivat korvissa ja sekoittuivat ympärillä puhkeavaan keväiseen
riemuun mitä mieltä kuohuttavimmalla tavalla.
Katsoin
kellosta aikaa. Jos siellä oli sydänkohtaus meneillään, niin jokainen
sekunti oli tietysti ratkaiseva. Mietin asiaa taas moraalin kannalta.
Onko aivan itsestään selvää että minun pitäisi tietää kuinka pitäisi
toimia? Jos joku makaa jossain, pitääkö heti juosta katsomaan mikä on
tilanne? Ja pitääkö se tehdä oman henkensä kaupalla, koska joen jää ei
välttämättä kestä? Siinä tuijotellessamme hahmo liikahti. Se siis
tosiaan oli ihminen. Odotimme vielä. Hahmo nousi istumaan. Hetken
kuluttua hän oli jo jaloillaan, puisteli lumia yltään ja katseli meidän
suuntaamme. Me katselimme takaisin. Sitten hän käänsi meille selkänsä
ja lähti kävelemään Halisiin päin. Ystäväni sanoi: Se oli vaan joku terve hullu. Ehkä teologian opiskelija.
tiistai, 21. helmikuu 2006