Eilisellä iltapäiväkävelyllä ylitin Aura-joen rautatiesiltaa pitkin. Olimme kierrelleet Raunistulassa ja väistelleet rappioalkoholisteja jotka odottivat että Ensisuojan ovet avautuisivat. Siltaa ylittäessäni satuin vilkaisemaan Halisten suuntaan ja näin että jäällä makasi ihminen. Se oli kyllä sen verran kaukana, etten voinut olla ihan varma oliko se ihminen, vai vain jokin ihmistä muistuttava muodostelma. Pysähdyin ja huomautin asiasta ystävälleni. Jäimme nojaamaan sillan kaiteeseen ja seuraamaan tilannetta. Tuuli humisi korvissa. Lumi oli puhtaan valkoista. Rannalla, pusikossa kolme tuulipukuista, takkuista pörrikkää kierrätti pulloa. Viinan hinnan alennuksista on ollut se siunaus että korvikkeiden juomisesta on kai melkein vallan luovuttu. Mutta siis se ihminen, tai se joka muistutti ihmistä, makasi siellä jäällä, liikkumatta.

Minulla oli jalat ihan muusina pitkästä kävelystä ja kotiin oli vielä runsaan puolen tunnin kävely, ei olisi millään huvittanut rämpiä katsomaan mikä siellä oli hätänä tai oliko mikään koska koti oli aivan eri suunnassa. Hahmo oli aivan liian kaukana että olisi kannattanut huutaa. Missään tapauksessa en aikonut talsia jäätä myöten katsomaan, sillä juuri oli ollut lehdessä juttua siitä kuinka Aura-joesta on nosteltu jäihin vajonneita koska jää ei kerta kaikkiaan ole riittävän vahvaa. Joten me sitten seisoimme siinä ja mietimme mitä pitäisi tehdä. Soittaa heti ambulanssi? Mennä lähemmäksi rantaa pitkin, yrittää huutelemalla ottaa selvää että oliko jokin hätänä? Vai olettaa, että joku siellä vain huvikseen kevätpäivänä makaa jäällä ja katselee taivasta? Koska siis minäkin olen tehnyt sellaista joskus. Muistan erään kielteisen kustannuspäätöksen saatuani maanneeni keskelle peltoa jääneessä pienessä lumiläntissä varsin pitkään, koska silloin tuntui että se oli ainoa paikka missä pystyi olemaan kun oma epäonnistuminen ja sen tuoma pettymys ja häpeä humisivat korvissa ja sekoittuivat ympärillä puhkeavaan keväiseen riemuun mitä mieltä kuohuttavimmalla tavalla.

Katsoin kellosta aikaa. Jos siellä oli sydänkohtaus meneillään, niin jokainen sekunti oli tietysti ratkaiseva. Mietin asiaa taas moraalin kannalta. Onko aivan itsestään selvää että minun pitäisi tietää kuinka pitäisi toimia? Jos joku makaa jossain, pitääkö heti juosta katsomaan mikä on tilanne? Ja pitääkö se tehdä oman henkensä kaupalla, koska joen jää ei välttämättä kestä? Siinä tuijotellessamme hahmo liikahti. Se siis tosiaan oli ihminen. Odotimme vielä. Hahmo nousi istumaan. Hetken kuluttua hän oli jo jaloillaan, puisteli lumia yltään ja katseli meidän suuntaamme. Me katselimme takaisin. Sitten hän käänsi meille selkänsä ja lähti kävelemään Halisiin päin. Ystäväni sanoi: Se oli vaan joku terve hullu. Ehkä teologian opiskelija.