Tarkistin juuri, että aloitin tämän jutun 20.1 ja ensimmäisen viikon kirjoitin hurjan euforian vallassa. Sittemmin  vaikeudet alkoivat kasaantua tielleni ja nyt olen rämpinyt rämeikössä tutun vaivalloisesti. Minulla on kasassa vähän toista sataa liuskaa, josta suuri osa on puppua. Huokailen ja luen kirjoittamaani ja mietin mikä siinä on vialla. Huomaan etten tiedä mistä tämä tarina pohjimmiltaan kertoo ja tiedän kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien jatkuvan niin kauan kunnes se selviää. Siis kauan. Eli hyvästä alusta huolimatta olen jälleen keskellä täysin normaalia kirjoitusprosessia. Juuri tällä tavalla kaikki minun kirjani ovat syntyneet, loputtomalta tuntuvan henkilöihin liittyvän muljaamisen tuloksena. Minulle tuntuu olevan luonteenomaista lähteä kirjoittamaan tarinaa jotenkin väärin päin. Tässä tarinassa on nuori tyttö, jonka ajattelin pakenevan erästä vaikeaa asiaa. Sitten tajusin, että eihän hän sitä pakene, vaan päin vastoin, hän pyrkii sitä kohti. Luonnollisesti tämä muutos säteilee tarinaan laajemminkin ja kaikki piti aloittaa suurin piirtein alusta. Hohhoijaa. Mutta jotain on pysynyt samanakin. Kokemus siitä kuinka tuonpuoleinen voi tunkeutua tämänpuoleiseen elämään. No tuota efektiä on käytetty aika paljonkin kauhukirjallisuudessa, mutta minä en kirjoita kauhua. Minulle vain on tullut sellainen käsitys, ettei aika ole lainkaan mikään jana. Mikään ei jää ikinä taaksemme. Aika on spiraali, tai pylväs. Tai sitten sitä ei ole lainkaan. No en ole fyysikko enkä mikään muukaan, minä vaan väsään näitä juttujani ja olen juuri niin typerä kuin huvittaa.