Vein tänään sisäisen taiteilijalapseni treffeille. Oli jotenkin yllättävän vaikea päättää, että voin tehdä niin. Että minulla on oikeus tehdä jotain täydellisen turhamaista ja tarpeetonta vain siksi että minua nyt sattuu huvittamaan. Luulisi tietenkin, että minä teen sellaisia asioita jatkuvasti. Teen töitä yksin eikä kukaan vahdi että tosiaan istun täällä koneen takana enkä huini kaupungilla tekemässä syntiä. Mutta minulla on hyvinvoiva sisäinen kontrollantti joka ohjailee tekemisiäni. Ja se kontrollantti on jossain vaiheessa päättänyt, että minun täytyy kirjoittaa ahkerasti silloinkin kun kirjoittaminen ei suju. Jos kirjoittaminen ei suju en suinkaan saa palkita itseäni tekemällä jotain hauskaa, vaan päin vastoin minun täytyy rangaista itseäni kirjoittamalla soopaa, jonka sitten joudun heti seuraavana aamuna deletoimaan.

No kyllähän minä joskus heitän kirjoittamisen sikseen jos se ei kerta kaikkiaan suju. Voin maata sohvalla ja tuijottaa televisiota ja tuntea että oi voi kuinka minä olen jälleen huono ja masentunut, se on tavallaan sallittua koska silloin en kerran muuta voi. Voin myös syödä paketillisen keksejä ja vihata itseäni sen vuoksi. Joskus hiukan positiivisempina päivinä voin piiskata itseni lenkille koska se on niin terveellistä ja tekee minulle hyvää. Silloin tällöin voin kilauttaa kaverille ja ehdottaa tapaamista johonkin keskustan kuppilaan, vaikka suhtaudunkin ihmissuhteisiin vähän samalla tavoin kuin Jenni. Sosiaalinen elämä muistuttaa kalanmaksaöljyä. On epäilemättä terveellistä, mutta ilmankin tulisi toimeen. Vaikka kyllä minä nautin ihmisten tapaamisesta, mutta se on silti aina suoritus. Pitää kuunnella mitä toinen puhuu. Ja varoa, ettei itse innostu liikaa ja puhu taas läpiä päähänsä. Ja yleensä minä aina seuraavana päivänä kuitenkin tajuan taas puhuneeni jotain sopimatonta. Mutta tajusin, että hirvittävän harvoin sitä tulee tehtyä jotain sellaista mukavaa, mikä on vaan ihan oma juttu, eikä liity kehenkään toiseen, eikä kehitä itseä mitenkään. Minun oli jotenkin todella vaikea tajuta, että jos minua huvittaa mennä elokuviin keskellä kirkasta päivää, niin voin sen tehdä.

Periaatteessa olisin voinut suoda itselleni jonkin rakentavan elokuvakokemuksen. Esimerkiksi Kaurismäkeä tai Tarkovskia voisi mainiosti mennä katsomaan keskellä arkipäivää ja kirjoittaa sitten kokemuksestaan blogissa ja esiintyä kulttuuri-intellektuellina. Mutta minä päätin mennä katsomaan elokuvan jonka olin jo nähnyt. Ensin minä kyllä sanoin sisäiselle taiteilijalapselleni, että onko tämä nyt järkevää, kannattaako todella investoida seitsemän euroa elokuvaan jonka se on jo nähnyt? Eikö sitä paitsi ole hiukan epäilyttävää ja kyseenalaista haluta katsoa sama elokuva useampaan kertaan? Mutta päätin antaa sisäiselle taiteilijalapselleni periksi. Minä vein sen elokuviin ja me nautimme jokaisesta hetkestä. Olen päättänyt noudattaa toistekin sisäisen taiteilijalapseni typeriä oikkuja.