Vein tänään sisäisen taiteilijalapseni treffeille. Oli jotenkin
yllättävän vaikea päättää, että voin tehdä niin. Että minulla on oikeus
tehdä jotain täydellisen turhamaista ja tarpeetonta vain siksi että
minua nyt sattuu huvittamaan. Luulisi tietenkin, että minä teen
sellaisia asioita jatkuvasti. Teen töitä yksin eikä kukaan vahdi että
tosiaan istun täällä koneen takana enkä huini kaupungilla tekemässä
syntiä. Mutta minulla on hyvinvoiva sisäinen kontrollantti joka
ohjailee tekemisiäni. Ja se kontrollantti on jossain vaiheessa
päättänyt, että minun täytyy kirjoittaa ahkerasti silloinkin kun
kirjoittaminen ei suju. Jos kirjoittaminen ei suju en suinkaan saa
palkita itseäni tekemällä jotain hauskaa, vaan päin vastoin minun
täytyy rangaista itseäni kirjoittamalla soopaa, jonka sitten joudun
heti seuraavana aamuna deletoimaan.
No kyllähän minä joskus
heitän kirjoittamisen sikseen jos se ei kerta kaikkiaan suju. Voin
maata sohvalla ja tuijottaa televisiota ja tuntea että oi voi kuinka
minä olen jälleen huono ja masentunut, se on tavallaan sallittua koska
silloin en kerran muuta voi. Voin myös syödä paketillisen keksejä ja
vihata itseäni sen vuoksi. Joskus hiukan positiivisempina päivinä voin
piiskata itseni lenkille koska se on niin terveellistä ja tekee minulle
hyvää. Silloin tällöin voin kilauttaa kaverille ja ehdottaa tapaamista
johonkin keskustan kuppilaan, vaikka suhtaudunkin ihmissuhteisiin vähän
samalla tavoin kuin Jenni.
Sosiaalinen elämä muistuttaa kalanmaksaöljyä. On epäilemättä
terveellistä, mutta ilmankin tulisi toimeen. Vaikka kyllä minä nautin
ihmisten tapaamisesta, mutta se on silti aina suoritus. Pitää kuunnella
mitä toinen puhuu. Ja varoa, ettei itse innostu liikaa ja puhu taas
läpiä päähänsä. Ja yleensä minä aina seuraavana päivänä kuitenkin
tajuan taas puhuneeni jotain sopimatonta. Mutta tajusin, että
hirvittävän harvoin sitä tulee tehtyä jotain sellaista mukavaa, mikä on
vaan ihan oma juttu, eikä liity kehenkään toiseen, eikä kehitä itseä
mitenkään. Minun oli jotenkin todella vaikea tajuta, että jos minua
huvittaa mennä elokuviin keskellä kirkasta päivää, niin voin sen tehdä.
Periaatteessa olisin voinut suoda itselleni jonkin
rakentavan elokuvakokemuksen. Esimerkiksi Kaurismäkeä tai Tarkovskia
voisi mainiosti mennä katsomaan keskellä arkipäivää ja kirjoittaa
sitten kokemuksestaan blogissa ja esiintyä kulttuuri-intellektuellina.
Mutta minä päätin mennä katsomaan elokuvan jonka olin jo nähnyt. Ensin
minä kyllä sanoin sisäiselle taiteilijalapselleni, että onko tämä nyt
järkevää, kannattaako todella investoida seitsemän euroa elokuvaan
jonka se on jo nähnyt? Eikö sitä paitsi ole hiukan epäilyttävää ja
kyseenalaista haluta katsoa sama elokuva useampaan kertaan? Mutta
päätin antaa sisäiselle taiteilijalapselleni periksi. Minä vein sen
elokuviin ja me nautimme jokaisesta hetkestä. Olen päättänyt noudattaa
toistekin sisäisen taiteilijalapseni typeriä oikkuja.
tiistai, 14. helmikuu 2006