Ulkopuolinen
kiinnitti tuolla kommenteissa huomiota siihen miten kirjoitin
tarpeettomista ihmisistä. Hän kritisoi ajatusta että joku ihminen olisi
tarpeeton. En minäkään halua uskoa etteikö jokainen ihminen olisi
tarpeellinen. Mutta ihmisellä itsellään voi olla sellainen kokemus
ettei häntä kukaan tarvitse. Minäkin mietin usein omaa
tarpeellisuuttani. Mutta omalla kohdallani on kyllä selvää, että voisin
olla tarpeellinen jos vain viitsin. Haluan tietysti ajatella, että
työnikin on tarpeellista. Jopa blogini saattaa ajoittain olla
tarpeellinen jollekin muullekin kuin vain minulle. Mutta minulla on
usein tunne, etten kuitenkaan ole tarpeeksi tarpeellinen. Tosin siitä
typerästä ajattelutavasta minä olen nyt pääsemässä eroon. Yritän
lopettaa valittamisen ja mieluummin tehdä jotain jonkun hyväksi, jos
sellainen tilanne tulee ja muuten olla kuin ellun kana. Mutta oman
kokemukseni kautta minun on helppo ymmärtää elämän lamaannuttamia
ihmisiä jotka kokevat jääneensä kaikesta hyvästä ulkopuolelle ja
muuttuneensa näkymättömiksi ja tarpeettomiksi.
Ihminen ei itse välttämättä tiedosta mikä merkitys hänen elämällään on
muille ihmisille. Eikä hän välttämättä tiedosta muiden ihmisten
merkitystä omassa elämässään. Minä en tiedostanut isäni merkittävyyttä
enkä tajunnut kuinka laajalle säteilevää hänen vaikutuksensa oli ollut
ennen kuin hän kuoli. Yllättäen tulin siihen johtopäätökseen että hänen
jättämänsä aukko olisi ollut pienempi jos välimme olisivat olleet
läheiset. Mutta me emme oikein pystyneet puhumaan keskenämme ja kun hän
kuoli, tajusin menetykseni valtavuuden. Minä en menettänyt pelkästään
sitä mitä oli, vaan menetin kaiken sen mitä olisi voinut olla, mutta ei
ollut. Eikä tule koskaan olemaan. Ja sen kanssa on elettävä.
Onkohan se aina niin, että musertavinta on menettää jotain sellaista
joka olisi voinut olla, mutta ei ollut, koska siihen ei koskaan
uskaltanut tarttua, vaatia siitä itselleen.
lauantai, 25. maaliskuu 2006