Mysterium konsertti Das Marien-Leben tuntui etukäteenkin ajatellen haastavalta. Hindemithin sävellyksiä Rilken runoihin jotenkin poikkitaiteellisesti. Jotkin Rilken teokset ovat olleet minulle läheisiä, joten siksi konsertti kiinnosti. Ja tietenkin myös siksi että se pidettiin Mikaelin kirkossa, johon olen  rakastunut, mikäli rakennukseen voi rakastua. Hindemith on polyfoonikko, joka "tunteellisuutta karttavassa uusasiallisuudessaan etääntyi jälkiromantiikan paatoksesta." Esityksestä vastasi kansainvälinen työryhmä.

En ymmärtänyt tästä mysteerinomaiseksi mainostetusta poikkitaiteellisesta esityksestä mitään. Mies kulki ympäri kirkkoa valkoinen kaapu päällä. Välillä urut soivat ja nainen lauloi kovalla äänellä. Välillä mies puhui. Välillä hän kyyhötti pitkiä aikoja alttarin edessä. Yhtäkkiä mies nousi pystyyn ja huusi: Meidän herramme Jeesuksen Kristuksen veri! Sitten räjähti, ja alttarin takaa nousi savua. Huomasin että vierustoverini hytkyi enkä minäkään sitten enää pystynyt pidättelemään. Yhden painajaismaisen hetken kuulin tirskahdusteni kiirivän räjähdyksen jälkeisessä kuolemanhiljaisuudessa. Onneksi urkujen pauhu jatkui kohta ja peitti alleen puberteettisen hihitykseni joka kohosi potenssiin siinä vaiheessa kun valkokaapuinen mies alkoi soittaa alttarin edessä urkujen säestyksellä sahaa.

Voin vilpittömästi sanoa, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Minun ei ole tarkoitus pilkata työryhmän näkemystä Marian elämästä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että he olivat ammattitaitoisia ja heillä oli selkeä näkemys. Mutta valitettavasti minä en kyennyt eläytymään. Ilta huipentui siihen, että kävellessäni ystäväni kanssa kirkosta kotiin astuin jättiläismäiseen koiranpaskaan. Oloni on häikäisevän hilpeä.