Hahmo kyseli aloittelevan kirjailijan selviytymispakettia. Hän oli lukenut Tero Niemen juttua Haluatko kirjailijaksi, helppoa ja hauskaa.
Jutun pointti on siinä, että kirjoittaminen voi olla helppoa ja
hauskaa, mutta kustantajan löytäminen ei. Luonnollisesti Niemen juttu
kolahtaa jokaiseen joka on joskus kustantamojen ovia kolkutellut tai
suunnitellut sellaiseen ryhtyvänsä.
Julkaisseeksi kirjailijaksi on jutun mukaan kolme tietä. 1. Käsistä vain kustantamoon ilman kontakteja tai muita meriittejä, ja sitten toivotaan että se on tarpeeksi hyvä. 2.
Voi myös ryhtyä missiksi tai urheilijaksi, mikä auttaa
kustannuspäätöksen syntymisessä koska julkkiksen tekemä kirja myy
vaikka olisi heppoisempikin. 3. Kontaktiverkon avulla voi junailla kässärinsä jonon ohi niin että se tulee edes luetuksi.
Jutusta tuli ainakin minulle sellainen olo että ellei aloitteleva
kirjailija ole missiainesta, niin ehkä olisi satsattava
ihmissuhdeverkkoon. En kiistä teoriaa, mutta siitä huolimatta
palauttaisin kysymyksen siihen mistä alunperinkin liikenteeseen
lähdettiin, eli käsikirjoitukseen. Kirjoittaminen nimittäin voi kyllä
olla helppoa ja hauskaa, mutta kirjoittaa niin että se kiinnostaa myös
kustantajaa, se on jo vaikeampi paikka. Kustannustoimittajat ovat
äärimmäisen nirsoja. He ovat lukeneet kaiken ja tietävät kaiken. Mikään
inhimillinen ei ole heille vierasta. Sen lisäksi he joutuvat
ajattelemaan myykö tämä kirja, onko sillä mahdollisuuksia
kulttimaineeseen, miellyttääkö se mahdollisesti kriitikoita. Jos
kirjoittaja löytää reijän kustannustoimittajan henkisestä panssarista,
hänellä on kohta kädessä kustannussopimus, olipa reitti mikä tahansa.
Omasta kokemuksesta sanoisin, että suhteiden avulla saa kyllä sen
kässärinsä nopeammin siihen kustannustoimittajan pöydälle, mutta ei
juuri sen pidemmälle. Voihan tässä tietysti olla perskohtaista
vaihteluakin.
Monet tuntuvat ajattelevan, että
kustannustoimittajat etsivät hyviä käsikirjoituksia. Minusta tuntuu
että he kuitenkin enimmäkseen etsivät kiinnostavia käsikirjoituksia.
Hyvä ja kiinnostava ovat kaksi hiukan eri asiaa, vaikka ei tietenkään
haittaisi jos nämä ominaisuudet myös yhdistyisivät.
Eli
vaikka kustantamon etsiminen on kinkkistä touhua niin kustantamoja
kiinnostavan kässärin kirjoittaminen se vasta kinkkistä onkin. Tämä
systeemi ei millään tavalla takaa sitä, että parhaat kässärit
pääsisivät mukaan tuotanto-ohjelmiin. Se takaa vain, että kustantamojen
mielestä kiinnostavimmat kässärit pääsevät tuotantoon asti. Kustantamot
voivat olla väärässä ja usein ovatkin. Usein ne ovat kuitenkin
oikeassa, ainakin mikäli niiden kustannustoiminta on kannattavaa.
Siksi minä en väheksy kirjoittajien tsemppaamista. Jos tsemppaaminen
auttaa ylittämään itsensä ja luomaan parempia kässäreitä, niin sehän on
juuri sitä mitä tarvitaan. Tietenkin on hyvä tietää realiteetit. Kuinka
suuri osa kässäreistä hylätään ja muuta sellaista. Mutta sen tiedon ei
saa antaa kangistaa, muuten kirjoittaminen ei suju.
Joskus
kyllä näin aika monta kirjaa julkaisseena konkarina ajattelen sitäkin
että kirjoittajan kannattaisi yleensäkin siirtää näkökulma siitä
julkaisukysymyksestä siihen kirjoittamiskysymykseen. Koska ei siitä
kirjan julkaisemisesta ole ihmiselle elämäntehtäväksi. Kirjoittamisesta
voi olla.
keskiviikko, 8. maaliskuu 2006