Kun
minulle tiistaina soitettiin ja kerrottiin että olen saanut apurahan,
olen ollut sen jälkeen vähän hurlumhei. Tiedän nyt että saan kirjoittaa
tämän vuoden rauhassa ja se näköjään sitten vaikuttaa minuun niin että
keskittymiskyky, jossa ei muutenkaan ole ollut hurraamista, katoaa
täysin ja huinin ympäriinsä toistaitoisena ja tuskin ymmärrän mitä
ympärillä tapahtuu.
Minua hävettää kirjoittaa rahasta. Oikeat taiteilijat eivät puhu
rahasta. Rahasta puhuminen ei ole kiinnostavaa. En minäkään viitsi
lukea juttuja joissa taiteilijat valittavat sitä ettei heillä ole
rahaa. Milloinkas taiteilijoilla muka olisi tarpeeksi rahaa, eihän
niille mikään riitä. Mikä laulaen tulee se viheltäen menee, vaikka minä
olen kyllä aikamoinen penninvenyttäjä. En muista milloin olisin käynyt
kampaajalla ja kyllä kyllä, se tosiaan näkyy. En juuri ostele kirjoja
muuten kuin joskus pengon niitä alekoreja. Nyt viimeksi ostin Mark
Twainin huvittavan pienen kirjan Mikä on ihminen.
Twain käy sokraattista keskustelua pyrkimyksenään osoittaa, että
ihminen on täydellisesti ympäristönsä tuote, kaikki tulee ulkopuolelta.
Se minne satumme syntymään, määrää sen millaisia meistä tulee. No en
näin äkkipäätä pysty väittämään vastaan, kyllä minä varmaan aika
erilainen olisin jos olisin sattunut syntymään vaikka Afganistaniin.
Tuskin olisin enää hengissäkään. Ihminen toimii myös aina luonteensa
mukaan. Luonne määrää kaiken. Toiset ovat iloisia ja onnellisia
tapahtuipa heille elämässä mitä hyvänsä. Toiset ovat murheen murtamia
tapahtuipa heille millaisia onnenpotkuja hyvänsä. Täytyy myöntää että
tuossakin on jotain perää.
Twain myös osoittaa kirjassaan varsin kiistattomasti ettei ihminen tee
mitään pyyteettömästi. Tekipä hän millaisen epäitsekkäältä vaikuttavan
hyvän työn tahansa, taustalla on aina ihmisen halu miellyttää
ensisijaisesti itseään. Toisin sanoen jos minä vaikka luovuttaisin tuon
apurahani nälkämään lapsille, se ei suinkaan olisi pyyteetön teko niin
kuin joku voisi kuvitella. Rahan lahjoittamisesta tulisi minulle
kuitenkin hyvä mieli, tuntisin itseni hyväksi ihmiseksi ja sehän on
varsin mainio tunne. Twainin mielestä tämä tunne olisi
lahjoitusoperaationi perimmäinen motiivi, ei suinkaan halu auttaa esim.
Afrikan sarvessa kuivuudesta kärsiviä ihmisiä.
Halu tuntea itseni hyväksi ihmiseksi ei kuitenkaan ole niin suuri että
luopuisin apurahastani. Teen kompromissin. Pidän rahat itselläni, mutta
jaan kymmenykset valitsemilleni järjestöille. Voisin oikeastaan nyt
tehdä sellaisen päätöksen, että joka kerta kun saan apurahan, siitä
menee tietty prosentti jollekin järjestölle. Kunpa nyt muistaisin
tämän vielä siinäkin vaiheessa kun ahneus yllättää.
torstai, 16. maaliskuu 2006