Alan vähitellen uskoa, että minulle on tapahtunut jotain. Mutta en tiedä mitä minulle on tapahtunut. Tämän tiedän: kun herään aamulla olen iloinen ja hiukan levoton. Vaikea keskittyä, mutta vähän kerrassaan saan kuitenkin töitäni edistettyä samalla kun mielessä risteilee uusia ideoita jotka jo houkuttaisivat mukaansa. Kun lähden kaupungille, minua huvittaa katsella ihmisiä. He ovat minusta hassuja ja liikuttavia ja tunnen syvää myötätuntoa ja kohtalonyhteyttä kaikkiin. Selitän itselleni että tämä on vain kevättä ja sitä että minulla on rauha keskittyä kirjoittamaan juttuja joita tosiaan haluan kirjoittaa. 

Ymmärrän nyt, että minun on aina ollut vaikea tajuta milloin pitää lopettaa. Siksi Blogisanomien lopettaminen jaksaa ilahduttaa minua. Tunnen että toimin kerrankin oikein itseäni kohtaan. Lehden menestys pönkitti egoani, mutta se kävi rasitteeksi ja pystyin luopumaan siitä. Haluan kyetä luopumaan  asioista jotka ovat olemassa elämässäni vain siksi että ne pönkittävät egoani. Blogisanomat ei kyllä ollut pelkästään sellainen, mutta loppua kohden blogiuupumus uhkasi viedä voiton aidosta mielenkiinnosta.

Ehkä egon pönkitys lähtee uskottomuudesta  itseä kohtaan. En tiedä, sellainen olo minulla on. Minusta tuntuu että olen koko elämäni ollut hiukan uskoton itselleni ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Olen hylännyt parhaan ja läheisimmän ystäväni, itseni. Ja kun olen hylännyt itseni, olen tarvinnut minäproteeseja pitämään pystyssä jonkinlaista kulissia muuta maailmaa varten. Mutta dr. Philin opit eivät ole koskaan menneet kovin hyvin perille ja kulissini ovat jääneet vajavaisiksi, mistä olen tuntenut alemmuutta. Minulla ei ole ollut tarvittavaa itsekuria, tuuria tai tyyliä tai muuta sellaista.

Tästä ei nyt varmaan kukaan ulkopuolinen ymmärrä paljon mitään. Tämä on tällainen minäminäminä-postaus jossa kirjoitan itselleni näkyville merkillisen mielentilan jossa olen seilannut viime päivinä. En tosiaankaan tiedä mikä minua vaivaa, mutta ei sen ole niin väliäkään.

Lisäys: Uudelle metablogille onnea!