Sivullinen kyseli: Onko parempi avata vai sulkea: kirjoittaa paperille elämä, joka on eletty ja tullaan elämään? Eli kyselen terapiakirjoittamisen perään... Plussat ja miinukset rehellisesti eteen, kiitos! 

En usko että kysymykseen on yleispätevää vastausta. Riippuu ihmisestä.  Olen vetänyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja seitsemän vuotta. Ei ole niinkään harvinaista että ihminen ärsyyntyy huomatessaan että hänen pitäisi nyt muistella menneisyyttään ja kirjoittaa siitä. Aluksi minusta tuntui hyvin oudolta, että ihminen joka tulee kurssille, saattaa protestoida muistelutehtäviä vastaan ja kysyä äreästi miksi aina vatvotaan menneisyyttä. Miksi ei koskaan suuntauduta kohti tulevaa.

Omasta tulevaisuudesta kirjoittamisestakin voisi tietysti kurssin järjestää. Narratiivinen terapiahan keskittyy vaihtoehtoisten elämäntarinoiden kehittelemiseen juuri sen vuoksi että tulevaisuus olisi jotenkin kevyempi. Toisaalta menneisyyden kaivelukin tähtää tulevaan, koska ihminen on kerran elossa ja toivoo että tulevaisuus toisi mukanaan hyvää. Ei kuitenkaan ole täysin tavatonta, että ihminen jättää kurssin kesken koska huomaakin olevansa tulevaisuuteen suuntautunut ihminen joka on sulkenut menneisyyden oven takanaan. Olen ajatellut, että jotkut ehkä tarvitsevat kurssia huomatakseen kumpaan leiriin he oikeastaan kuuluvat, niihin jotka haluavat muistella, vai niihin jotka haluavat olla muistelematta.

Joten kai minä ajattelen niin, että ihmisen pitäisi kysyä tätä itseltään. Haluanko unohtaa, vai haluanko muistaa ja muistaessani antaa uusia tulkintoja kaikelle sille mitä on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta.
 
Kirjoittaminen on aina se kuuluisa kaksiteräinen miekka. Kun ihminen alkaa kirjoittaa, hän alkaa myös tulkita elämäänsä. Kirjoittamalla hän joko vahvistaa niitä käsityksiä joita hänelle on elämästä muodostunut tai sitten hän etsii kirjoittamisen avulla uusia tulkintoja. Prosessi voi olla vapauttava, voimaa antava. Mutta usein se myös nostaa pintaan kaikenlaista ikävää kuonaa, joka on ollut mukavasti piilossa siihen asti, mutta nyt vaatiikin käsittelyä. 

Oma menetelmäni ryhmien vetäjänä perustuu konkretiaan. Keskitymme konkreettisten paikkojen, ihmisten, tapahtumien kuvaamiseen ja vältämme tunne-elämän syövereihin uppoamista. Lapsuuden leikkipaikkoihin, mummolaan, kansakouluun, ensisuudelmaan sinänsä jo sisältyy voimakkaita latauksia ilman että niitä pyritään erikseen hehkuttamaan. Konkreettiset kuvaukset ovat myös sillä tavalla yleispäteviä, että niihin on kaikkien helppo samastua ja eläytyä. Ryhmän voima on siinä, että yhden ryhmäläisen muisto saattaa kirvoittaa muissa ryhmäläisissä esiin asioita joita he ovat tyystin unohtaneet. Minäkin olen muistanut ryhmien avulla hassuja yksityiskohtia omasta lapsuudestani. Esim. jääpuikkokarkit joita venytettiin ohueksi nauhaksi Porin maauimalan saunassa.  Ja vaaleatukkaisten kloorinvihreät hiukset.