No
siis määhän lyön sen tiineeks mut jos se ei tuu tiineeks niin sitten se
kannattaa pistää makkaraksi. Kato ei tollasen elukan kanssa kannata.
Mitä se hoitopäivä nyt on, jotain 150 euroo, se on äkkiä 4000 euroo ja
jos se ei auta, niin se on sitten kuitenkin makkaratehdas edessä. Ja
teurashinta on tollasesta elukasta 250 euroo et laske tosta. Niin niin,
kyl mä ymmärrän, totta kai se on sulle tärkee, mut hei mieti nyt että
kannattaako. Siis tollanen elukka. Vaik se tuliskin tiineeks sä et
ikinä saa siitä paljon mitään. Ja joskushan kaikkien on täältä
lähdettävä. Ei helvetti, älä nyt poraa. Ei kun kaupassa. No vittu oli
niin pitkä päivä taas. Tää on tällasta. Köyhän tarttee yrittää.
Osui eilen korviin kun kävin illalla kaupassa. Puhuja oli ehkä
kolmevitonen pitkätukkainen, blondattu nainen. Sievät kasvot. Ääni
mukavan käheä. Teki mieli lähteä sen perässä, katsoa minne se menee ja
mitä seuraavaksi tapahtuu. Naisen ostoskorissa oli maitoa, jugurttia,
mehua, ruisleipää ja leikkeleitä. Mietin että mitä ihmiselle pitää
tapahtua että se alkaa puhua tuolla tavalla. Vai oliko tuossa mitään
ihmeellistä. Ei siinä ehkä ollut. Minä vain elän jossain ihmeellisessä
pumpulissa.
Tänään olin tilaisuudessa, jossa mieleeni ei pälkähtänyt ainoatakaan
ajatusta jonka ääneen lausuminen olisi tuntunut korrektilta. Joten olin
hiljaa. Sain hämmentää kahviani kultalusikalla ja miettiä millaista
olisi ollut syntyä sellainen suussa. Otin siis vastaan minulle
myönnetyn apurahan.
Raha ei ole vain rahaa, se on kaurapuuroa ja väkevää pikakahvia. Lämpöä
ja turvaa tänä kylmänä keväänä joka ei uskalla irrottaa otetta
talvesta. Raha ei tee onnelliseksi, mutta olen kiitollinen
kahvista joka herkistää aistit. Ja iloinen näistä päivistä kun
olen hereillä ja luon maailmaani sana sanalta. Juuri nyt puut näyttävät
viluisilta, mutta pian aurinko jälleen hellii kaikkia palelevaisia.
En ymmärrä ihmisen osaani, mutta tänään riittää että minulla on se.
torstai, 6. huhtikuu 2006