No siis määhän lyön sen tiineeks mut jos se ei tuu tiineeks niin sitten se kannattaa pistää makkaraksi. Kato ei tollasen elukan kanssa kannata. Mitä se hoitopäivä nyt on, jotain 150 euroo, se on äkkiä 4000 euroo ja jos se ei auta, niin se on sitten kuitenkin makkaratehdas edessä. Ja teurashinta on tollasesta elukasta 250 euroo et laske tosta. Niin niin, kyl mä ymmärrän, totta kai se on sulle tärkee, mut hei mieti nyt että kannattaako. Siis tollanen elukka. Vaik se tuliskin tiineeks sä et ikinä saa siitä paljon mitään. Ja joskushan kaikkien on täältä lähdettävä. Ei helvetti, älä nyt poraa. Ei kun kaupassa. No vittu oli niin pitkä päivä taas. Tää on tällasta. Köyhän tarttee yrittää.

Osui eilen korviin kun kävin illalla kaupassa. Puhuja oli ehkä kolmevitonen pitkätukkainen, blondattu nainen. Sievät kasvot. Ääni mukavan käheä. Teki mieli lähteä sen perässä, katsoa minne se menee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Naisen ostoskorissa oli maitoa, jugurttia, mehua, ruisleipää ja leikkeleitä. Mietin että mitä ihmiselle pitää tapahtua että se alkaa puhua tuolla tavalla. Vai oliko tuossa mitään ihmeellistä. Ei siinä ehkä ollut. Minä vain elän jossain ihmeellisessä pumpulissa.

Tänään olin tilaisuudessa, jossa mieleeni ei pälkähtänyt ainoatakaan ajatusta jonka ääneen lausuminen olisi tuntunut korrektilta. Joten olin hiljaa. Sain hämmentää kahviani kultalusikalla ja miettiä millaista olisi ollut syntyä sellainen suussa. Otin siis vastaan minulle myönnetyn apurahan.

Raha ei ole vain rahaa, se on kaurapuuroa ja väkevää pikakahvia. Lämpöä ja turvaa tänä kylmänä keväänä joka ei uskalla irrottaa otetta talvesta. Raha ei tee  onnelliseksi, mutta olen kiitollinen kahvista joka herkistää aistit.  Ja iloinen näistä päivistä kun olen hereillä ja luon maailmaani sana sanalta. Juuri nyt puut näyttävät viluisilta, mutta pian aurinko jälleen hellii kaikkia palelevaisia.

En ymmärrä ihmisen osaani, mutta tänään riittää että minulla on se.