Onkohan kirkko ryhtymässä epätoivoisiin tekoihin ehkäistessään väestökatoa? Se tuli eilen mieleen kun jäin kirkon vangiksi, siis aivan konkreettisesti.

Olin jälleen mainiossa elämäkertaryhmässämme joka kokoontuu Henrikin kirkolla ja tällä kertaa toimitimme antologiaamme jonka nimeksi tulee "Emme edes hengästy". Mielestäni loistava nimi kirjalle ja kuvaa ilmapiiriä jossa olemme työskennelleet. Tuli puhetta ryhmän jatkumisesta, joka ei näillä näkymin tule toteutumaan, koska seurakunta on sitä mieltä että vetäjälle ei enää makseta. Ihmiset ovat soitelleet kirkkoherralle ja talousjohtajalle ja vedonneet kurssin jatkumisen puolesta, tuloksetta. On herrojen mielestä mukavaa että kurssimme on ollut antoisa, mutta päätös mikä päätös. Voimme toki kokoontua kirkolla niin kuin tähänkin asti, mikäli hoidan homman talkooperiaatteella. Ryhmä on ollut niin valloittava että päätökseni olla tekemättä kirjoittajaohjauskeikkaa talkooperiaatteella on hiukan horjunut, koska enhän minä millään haluaisi luopua näistä ihmisistä. He ovat sentään olleet minun enkeleitäni ja kulkeneet kanssani syksyn pimeydestä kohti kevään valoisuutta.

Pientä kapinahenkeäkin ryhmässä alkoi ilmetä. Jotkut alkoivat miettiä mitä he oikeastaan ovat kirkolta saaneet. Pitäisikö ryhmäirtisanoutua koko putiikista kun näin ilkeä temppu heille nyt tehtiin. Ensin heidät saatiin innostumaan kirjoittamisesta ja sitten sanotaan näkemiin, emme ole enää kiinnostuneet teidän tarpeistanne. Jos olisin organisaattori, olisin varmaan polkaissut käyntiin pienen kansanliikkeen ryhmämme puolesta, mutta kun minulla ei ole sellaista taipumusta lainkaan. Olen sitä paitsi tehnyt erään periaatepäätöksen minäkin. Kansanliikkeen, vaikka sitten pienenkin, johtaminen on vastuullista työtä ja vie paljon energiaa jota tunnen kuitenkin ensisijaisesti tarvitsevani jossain muualla. Kutsumukseni, jos tällaista vanhahtavaa sanaa saa käyttää, on kirjoittamisessa. 

Ilta päättyi, ihmiset lähtivät kotiin. Minä menin vielä käymään naistenhuoneen puolella ja kun tulin sieltä, kirkkorakennus oli pimeänä ja ovet sillä tavalla lukittu etten päässyt ulos. Pari kurssilaista seisoi vielä pihalla. Hakkasin hätääntyneenä lasiovea ja  he näyttivät sangen hölmistyneiltä. Kirkko on aika iso rakennus, mutta minulle tuli ahtaanpaikankauhu välittömästi. En ole koskaan juuttunut hissiin, mutta tajusin kestäväni sellaisen aika huonosti mikäli niin joskus kävisi. Toinen kurssilaisista, joka tuntee seurakunnan talousjohtajan, soitti tälle selvittääkseen vahtimestarin nimen ja puhelinnumeron, sillä kirkon ilmoitustaululta ei löytynyt kuin Palvelevan puhelimen numero. Vasta sitten kun vahtimestari oli saatu kiinni tajusin että pääsenhän minä nyt hyvänen aika ikkunasta pihalle.

Minkä sitten teinkin, vaikka ei se ollut kovin helppoa koska ikkuna oli aika pieni, hiukan tuuletusluukkua isompi, mutta kuitenkin aika matala ja muutenkin epämukasti muotoiltu. Onnistuin kuitenkin keplottelemaan itseni ulos sieltä. Vahtimestarin kutsuminen oli kuitenkin ollut siinä mielessä välttämätöntä että ikkunaa ei pystynyt ulkoapäin tietenkään lukitsemaan.

Toisella kurssilaisella oli mukana leipäjuustoa ja persikkahilloa. Dippasimme leipäjuustoa hilloon toipuaksemme järkytyksestä. Vahtimestarikin oli järkyttynyt. Ei ollut 22 vuoden aikana kuulemma koskaan käynyt hänelle näin. Mutta kirkon ollessa uusi oli joku viettänyt siellä 9 tuntia. Me otimme tämän kirkon panttivangiksi jäämisen merkkinä. Joku ei selvästikään halua, että kurssimme loppuu tai edes siirtyy muualle Henrikin kirkon suojista.