Isäni oli puutarhuri. Hän eli pitkien talvien yli selaamalla siemenluetteloita. Työkseen hän vastasi siitä, että konepajalla leikkuupuimurit saivat kestävän pintakäsittelyn, eivätkä ruostuisi.

Aamuisin hän otti polkupyöränsä varastosta ja polki kaupungin halki hattu päässä, kravatti kaulassa, ympärilleen vilkuilematta. Hän polki rautasillan yli ja kääntyi oikealle missä tiiliset tehdasrakennukset reunustivat kapeaa asfaltoitua katua ja niiden likaisista, pikkuruutuisista ikkunoista tihkui varhaisaamun pimeään pieni aavistus tukkoista, tomuista valoa.

Isäni oli puutarhuri. Se ei ollut hänen leipätyönsä, vaan jotain mikä auttoi häntä unohtamaan, niin minä sen nyt ymmärrän. Se auttoi häntä unohtamaan sodan. Puutarha oli paikka johon paeta kun kysyin häneltä: tapoitko sinä sodassa ihmisiä?

Myös hänen isänsä oli puutarhuri. Ja isänisän täti, Matilda. Kenellekään heistä puutarhanhoito ei ollut ammatti, vaan jotain mihin ajatukset oli hyvä kiinnittää jos ne uhkasivat karata luvattomille teille.

Olen puutarhureiden sukua, neljännessä polvessa, mutta kovasta savesta ylöspunnertavat hauraat taimet eivät ole koskaan herättäneet minussa samanlaista iloa kuin sukulaisissani. 

Viljelykauden vaiheet hallitsivat isän elämää. Kausi alkoi maalis-huhtikuussa siemenien kylvämisellä purkkeihin ja päättyi loka-marraskuussa vasta kun viimeisetkin sellerit ja purjot oli nostettu maasta.

Minä mietin aina kuinka kauan se jatkuisi. Ja kun isä lopulta eräänä kesänä joutui sairaalaan ja juurekset jäivät maahan, se tuli kaikille yllätyksenä. Ei tämä vielä ole lähtöä, isä sanoi, mutta hän oli väärässä.  Hän liukui käsieni läpi toiseen maailmaan ja vei salaisuutensa mennessään. 

Hän jätti minulle perinnöksi puutarhansa, enkä tiedä mitä minun pitäisi sille tehdä. Olen ajatellut sitä koko talven. Miten puutarha voi jollekin olla niin tärkeä. Miten joku jaksaa kaiken vapaa-aikansa möyhiä maata. Kääntää ja kuoputtaa. Kylvää ja kitkeä ja kastella. Rikkaruohot kasvavat nopeammin kuin kukaan ehtii kitkeä. Yhden katkaistun juuren tilalle kasvaa seitsemän uutta. Se on loputonta, eikä kitkeminen pääty ennen kuin syksyllä kun sato on korjattu, maat käännetty ja yöpakkaset pysäyttävät kasvun. Maa hiljenee, kurjet lentävät pois. Kaikkialla on ruskeaa ja harmaata, savi tuoksuu ja tarttuu saappaisiin ja järveä pyyhkivä tuulenpuuska nostaa teräväpäisiä, äkäisiä laineita jotka lonksuvat hyytävän kylmiä rantakiviä vasten. Vasta silloin voi huokaista helpotuksesta.

Mutta niin kauan kuin on elämää on aina tulossa seuraava kevät ja kesä joten puutarhuri ei koskaan todella lepää. Jos hän ei raada puutarhassa hän tutkii siemenluetteloita ja tekee suunnitelmia.

Minä perin isältä puutarhan, mutta perin myös jotain muuta. Minussa on tämä tunne jota en osaa nimetä, se on tärkein perintöni. Ehkä se on jonkinlaista alkusurua. Vaimea särky, ei mitenkään sietämätön, mutta kuitenkin läsnä.  Kaipaan jotakin mitä en ole koskaan omistanut.