Olen miettinyt turvautumista. Viime päivinä se on tuntunut eräänlaiselta avainsanalta. Olen tavannut ihmisiä, jotka selkeästi turvautuvat johonkin. Joille kyky turvautua johonkin itseä suurempaan antaa elämälle pohjan silloinkin kun sitä pohjaa ei näyttäisi olevan. Tällainen turvautuminen liikuttaa minua koska itse en ole koskaan oppinut turvautumaan mihinkään enkä kehenkään. Minut on suorastaan kasvatettu niin, vaikka se ei varmaankaan ollut vanhempieni tarkoitus. No tietty taloudellinen turva minulla aina oli olemassa niin kauan kuin asuin kotona, eikä sitäkään kannattaisi tietenkään väheksyä. Mutta henkisesti olin aina turvaton ja tunsin ettei muilta ihmisiltä kannattanut odottaa mitään positiivista. He eivät koskaan lohduttaneet kun olin lohdutuksen tarpeessa, vaan moittivat ja käskivät ryhdistäytyä. Siis tämä on täysin subjektiivinen kokemukseni.

Muistan miten lastentarhassa halveksin ikätovereitani jotka itkivät koska eivät saaneet kiinni kengännauhojaan ja sitten kiltti täti tuli auttamaan. Minä en halunnut aikuisten apua vaan purin hampaat yhteen ja ajattelin että itte täytyy pärjätä, armoa ei anota eikä anneta. Se on ollut jonkinlaisena johtolankana elämässäni siitä pitäen. Itte täytyy pärjätä. Joskus kahdeksankymmentäluvulla elettiin pieni hetki aikaa jolloin hyvinvointivaltio tuntui toimivan. Terveyskeskusmaksutkin poistettiin ja hoitoon pääsi saman tien kun jotain vaivaa ilmeni. Silloin ajatus hyvinvointivaltion olemassaolosta toi turvaa. Mutta sitten tuli lama ja hyvinvointivaltiolle kävi niin kuin kävi. Olen melkein vuoden jonottanut hammaslääkäriin pääsyä eikä loppua näy. Onneksi olen ollut aika terve enkä ole joutunut turvautumaan julkisiin terveydenhuoltopalveluihin, mutta ne kokemukset joita minulla on ollut, eivät ole olleet kovin rohkaisevia. 

Mutta siis ihmisiin en ole koskaan osannut turvautua. Vaikka olen elänyt pitkään parisuhteessa, en ole koskaan osannut ajatella että voisin turvautua mieheeni. Häneen varmaan olisi ihan hyvin voinut turvautua, vuosien varrella hän on osoittautunut aika luotettavaksi, mutta siis minun omien korvieni välissä on ollut tämä este. Ihmisiin ei kannata turvautua. Jos heihin turvautuu, paljastaa oman heikkoutensa, siis antaa toiselle aseet käteen ja seurauksena on jossain vaiheessa verilöyly jossa minun käy huonosti. Parempi siis vain yrittää selviytyä omin voimin silloinkin kun voimia ei tunnu olevan.

Mutta mihin sitä ihminen voisi maailmassa turvata ellei toisiin ihmisiin? Katselin sunnuntaina Veikko Aaltosen liikuttavan dokumentin Paimenet, jossa muutama kalliolainen pappi ponnisteli välittääkseen kalliolaisille käsitystä Jumalasta ihmisen turvana. Lukiessaan siunauksen pappi silitti vanhuksen hiuksia. Uskoipa Jumalaan tai ei, aina me törmäämme toiseen ihmiseen. Ihmeetkin tapahtuvat usein nimenomaan toisen ihmisen kautta, vaikka joku ehkä näkee palavia pensaitakin.