Olen
miettinyt turvautumista. Viime päivinä se on tuntunut eräänlaiselta
avainsanalta. Olen tavannut ihmisiä, jotka selkeästi turvautuvat
johonkin. Joille kyky turvautua johonkin itseä suurempaan antaa
elämälle pohjan silloinkin kun sitä pohjaa ei näyttäisi olevan.
Tällainen turvautuminen liikuttaa minua koska itse en ole koskaan
oppinut turvautumaan mihinkään enkä kehenkään. Minut on suorastaan
kasvatettu niin, vaikka se ei varmaankaan ollut vanhempieni tarkoitus.
No tietty taloudellinen turva minulla aina oli olemassa niin kauan kuin
asuin kotona, eikä sitäkään kannattaisi tietenkään väheksyä. Mutta
henkisesti olin aina turvaton ja tunsin ettei muilta ihmisiltä
kannattanut odottaa mitään positiivista. He eivät koskaan lohduttaneet
kun olin lohdutuksen tarpeessa, vaan moittivat ja käskivät
ryhdistäytyä. Siis tämä on täysin subjektiivinen kokemukseni.
Muistan miten lastentarhassa halveksin ikätovereitani jotka itkivät
koska eivät saaneet kiinni kengännauhojaan ja sitten kiltti täti tuli
auttamaan. Minä en halunnut aikuisten apua vaan purin hampaat yhteen ja
ajattelin että itte täytyy pärjätä, armoa ei anota eikä anneta. Se on
ollut jonkinlaisena johtolankana elämässäni siitä pitäen. Itte täytyy
pärjätä. Joskus kahdeksankymmentäluvulla elettiin pieni hetki aikaa
jolloin hyvinvointivaltio tuntui toimivan. Terveyskeskusmaksutkin
poistettiin ja hoitoon pääsi saman tien kun jotain vaivaa ilmeni.
Silloin ajatus hyvinvointivaltion olemassaolosta toi turvaa. Mutta
sitten tuli lama ja hyvinvointivaltiolle kävi niin kuin kävi. Olen
melkein vuoden jonottanut hammaslääkäriin pääsyä eikä loppua näy.
Onneksi olen ollut aika terve enkä ole joutunut turvautumaan julkisiin
terveydenhuoltopalveluihin, mutta ne kokemukset joita minulla on ollut,
eivät ole olleet kovin rohkaisevia.
Mutta siis
ihmisiin en ole koskaan osannut turvautua. Vaikka olen elänyt pitkään
parisuhteessa, en ole koskaan osannut ajatella että voisin turvautua
mieheeni. Häneen varmaan olisi ihan hyvin voinut turvautua, vuosien
varrella hän on osoittautunut aika luotettavaksi, mutta siis minun
omien korvieni välissä on ollut tämä este. Ihmisiin ei kannata
turvautua. Jos heihin turvautuu, paljastaa oman heikkoutensa, siis
antaa toiselle aseet käteen ja seurauksena on jossain vaiheessa
verilöyly jossa minun käy huonosti. Parempi siis vain yrittää selviytyä
omin voimin silloinkin kun voimia ei tunnu olevan.
Mutta
mihin sitä ihminen voisi maailmassa turvata ellei toisiin ihmisiin?
Katselin sunnuntaina Veikko Aaltosen liikuttavan dokumentin Paimenet,
jossa muutama kalliolainen pappi ponnisteli välittääkseen
kalliolaisille käsitystä Jumalasta ihmisen turvana. Lukiessaan
siunauksen pappi silitti vanhuksen hiuksia. Uskoipa Jumalaan tai ei,
aina me törmäämme toiseen ihmiseen. Ihmeetkin tapahtuvat usein
nimenomaan toisen ihmisen kautta, vaikka joku ehkä näkee palavia
pensaitakin.
tiistai, 18. huhtikuu 2006